Mies

Sinä keväänä olin lamaantunut. Postiluukku sylki päivittäin kasan perintäkirjeitä, joita en koskaan avannut. Intrum Justitia yritti tavoitella minua puhelimitse joka päivä, samoin haastemies. Palkastani alettiin useiden tuloksettomien yhteydenottojen jälkeen ulosmitata kolmasosa. En uskaltanut enää avata edes palkkakuittia.

Makasin kauniissa yksiössäni aamusta iltaan. Vähensin työtuntini aivan minimiin. Toisinaan jaksoin käydä vielä ulkona, vain päätyäkseni baarin vessaan istumaan pää käsissäni. Yökerhoissa kaikki tuntui kaatuvan niskaani: Vuittonin pikkulaukut, Guessin mekot, Zaran hapsut, Sini Sabotagen surkeaakin surkeammat biisit, Mangon korkkarit, kimeä nauru, tahmea lattia, pikavippi, joustoluotto, hiustenpidennys. Aina en ollut varma, miten pääsin yöllä takaisin kotiin.

Todellisuus iski vasten kasvojani aina jossain vaiheessa iltaa niin voimalla, etten tarvinnut tyrmäystippoja juomaani.

Vaatteet kertyivät sotkuisessa kodissani röykkiöiksi ympärilleni, ne kauniit vaatteet, joilla olin yrittänyt ostaa itselleni samanarvoisuutta. En ollut saanut niillä itselleni mitään muuta kuin oksettavan surkean olon. Pikku hiljaa sängynpohjalla vietettyjen loputtomien tuntien jälkeen karmiva aavistus alkoi hiipiä mieleeni – en pysty sittenkään tappamaan itseäni. Lopulta keskusteluavun ja masennuslääkkeiden saaminen YTHS:ltä oli naurettavan helppoa. 

Sitten tapasin miehen. Täysin sattumalta, täysin arkipäiväisessä tilanteessa. En kykene muotoilemaan tätä nyt ilman kliseitä, joten sanon suoraan: heti ensihetkestä lähtien hän katsoi suoraan minuun, ja näki minut. Hänellä ei ollut minkäänlaista tarvetta olla jotakin muuta kuin oma itsensä. Hän ei ollut kiinnostunut ulkoisista kulisseista tai kauniista materiasta. Vain minusta. 

En kertonut hänelle totuutta raha-asioistani. Saatoin sanoa alkuaikoina ruokakaupassa tai ennen leffailtaa, että nyt on vähän tiukkaa. Hän ohitti tilanteet olankohautuksella. 

Rakastuin mieheen oikeasti ensitreffeillä. Soitin äidilleni kotimatkalla ja kerroin, että nyt olen löytänyt elämäni miehen. Tässä se nyt on. Siksi olinkin erityisen ahdistunut siitä, että joutuisin kertomaan totuuden elämästäni ennemmin tai myöhemmin miehelle. Olin täysin varma, että orastava rakkaus päättyisi siihen, ja venytin kertomista todella pitkään. Halusin nauttia vielä hetken siitä, että joku oikeasti kuuli sanottavani, eikä ollut kiinnostunut minusta vain siksi, että näytin oikeanlaiselta.

Kertomisen sijaan eräänä alkukesän iltana istahdin yksiöni lattialle ja levitin kaikki laskut ympärilleni. En ollut ainakaan vuoteen uskaltanut enää avata yhtäkään kirjettä. Itkien auoin kuoria – tuhat euroa, kaksi tuhatta, kymmenen tuhatta, kaksikymmentä tuhatta. Revin joka ikisen ja heitin roskiin. Olin vihdoin kohdannut todellisuuden, ja se oli juuri niin kauhea, kuin olin pelännyt. Itkun loputtua istuin ulkona tupakalla ja kuuntelin sisäpihan puiden huminaa. Loppujen lopuksi minusta ei tuntunut enää yhtään miltään.

Laitoin miehelle tekstarin. Muistan sen sisällön vieläkin, näin vuosien jälkeen. 

Nyt on juttu niin, että mä olen sotkenut asiani tosi pahasti. Mulla ei ole luottotietoja, enkä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan. Velkaa on paljon. Ymmärrän tosi hyvin jos et halua sekaantua tällaiseen sotkuun. Aion kuitenkin selvitä tästä ihan itse. Haluaisin kovasti jatkaa sun kanssa. Tykkään susta tosi paljon. 

Se oli ensimmäinen ja toistaiseksi myös viimeinen kerta, kun kerroin kenellekään rehellisesti tilanteestani. Hetken päästä puhelin kilahti.

Ok. Ei mua haittaa, jos itse kannat vastuun. Haluisitko et tuun sinne ja tuon jotain safkaa mukana?

 

Sittemmin hän on osoittanut olevansa kaikin puolin se ankkuri, jota minä juuri silloin, ja edelleenkin tarvitsen. Kosiessaan, seistessään vakavana alttarilla, myötä- ja vastoinkäymisissä, hän on katsonut minua suoraan ja häikäilemättä. Ja nähnyt minut.