Nykyisyys

En tunnista itseäni vuosien takaa. Kuvissa hymyilen kauniina ja nuorena, upeissa vaatteissa, mielettömissä paikoissa. Ruskettuneena, ystävien kanssa. Yleensä humalassa.

Kuvista ei näy siivouskaappiin piilotettua laskupinoa, illan aluksi otettua pikavippiä, mekon takana olevaa osamaksua. Hajalla olevaa mieltä, dissosiaatiohäiriötä, vakavaa masennusta, yksinäisyyttä, itseinhoa, bulimiaa, paniikkikohtauksia, riippuvuuksia.

Nykyisyyteni on hyvin kaukana noista kuvista.

Vaikka ulosottorekisterini on pidempi kuin keskimääräinen hameenhelmani vuosia sitten, olen ehjempi. En ehjä, mutta edistystä on tapahtunut.

Ystäväni jäivät. En enää voinut matkustella, shoppailla ja juhlia samassa tahdissa heidän kanssaan, joten pikkuhiljaa jäin pois porukasta. Osasyynä voi olla myös se, että makasin sängynpohjalla pitkään. He elävät edelleen samaa elämää, jakavat someen #goals, #blessed ja #lovemylife.

Minä hajosin. Olin hukassa. En nähnyt tulevaisuutta, en ymmärtänyt nykyisyyttä. Ystäväni jakoivat instagramissa Hangon regattaa, kun minä makasin sikiöasennossa peiton alla ja halusin olla olematta.

Sitten tapahtui se kaikista kliseisin. Masennuslääkkeelleni löytyi vihdoin oikea annos. Löysin rakkauden. Maksoin velkojani, elin kädestä suuhun. Jatkoin opintojani. Valmistuttuani suurin osa palkastani menee ulosottoon. Vuosien ajan.

Iltaisin hiipii kauhea, painava, synkkä ahdistus. Suurimman osan ajasta pärjään kyllä. Suljen velat pois mielestäni, en voi niille yhtään mitään. Jonakin päivänä olen maksanut kaiken, ihan viimeistä senttiä myöten. En voi puhua ahdistuksesta kenellekään. Olen juuri se, kenestä ei ikinä uskoisi.

Kuka se tyttö niissä kuvissa on? Merkkivaatteiden keskellä, Pariisissa, shampanjapullo kädessä?

Mitä helvettiä se tyttö ajatteli? Että itsemurha pelastaa velkahelvetiltä?

Kuka se tyttö oli?