Kukaan ympärilläni ei tiedä.

Yksi ihminen tietää. Aviomieheni.

Kukaan muu ei.

En halua vieraita samaan aikaan postiluukun kolahduksen kanssa. Perintätoimistojen kirjeitä ei tule nykyään enää kovinkaan usein, mutta silloin tällöin kuitenkin joukossa on satunnainen OKperintä tai Lindorff.

Pahimpina aikoina, vuosia sitten, niitä tuli pino päivässä. Siirsin osoitteeni poste restanteen. Makasin päiviä, ehkä viikkoja sängyn pohjalla. Kuukausia? Tuijotin kattoa. Poltin tupakkaa. Entiset ystäväni jatkoivat Namussa, Teatterin vipissä, Showroomissa, Bläkissä, Pariisissa, Köpiksessä, millä vitun rahalla.

Tarkastelen muita ihmisiä hartaasti, mietin heidän luurankojaan. Ei takuulla yhtä suuria kuin omani. Hymyilen kipeästi ystäväni omistusasunnon tupareissa. Hymyilen usein kipeästi.

Olen naimisissa. Minulla on hyvä, joskin alipalkattu työ. Opiskelen yliopistossa arvostettua alaa. Istun Löylyssä, syön Virgin Oilissa, vietän kesäpäivää Suomenlinnassa. Minulla on culottesit, Ray Banit, long bob, Air Maxit, Samujin toppi päällä. Nauran ystävieni vitseille, käyn elokuvissa, poltan aamuyöllä tupakkaa Mannerheimintiellä. Olen aivan tavallinen tyttö.

Minulla on kolmekymmentä tuhatta euroa ulosotossa.

Ja aion selvitä siitä.

Mistä aloittaisin?

Siitäkö, kun tanssin ringissä parhaiden ystävieni kanssa Östermalmilla baarissa, jonka nimeä en osaa edes lausua? Olen aiemmin päivällä ostanut kahdensadan euron nahkahameen, juuri sen, jota olen ihastellut muotiblogeissa. Olen meikannut kaksi tuntia, kähertänyt hiuksiani tunnin, juonut ainakin pullon viiniä ja vatsassani lepattaa alkuillan perhoset. Aurinkoinen alkukesän ilta tuntuu olevan täynnä mahdollisuuksia.

Tyhjyys iskee. Musiikki soi kovaa, mutta kaikki ympärilläni tuntuu hidastuvan.

Wake me up when it’s all over, when I’m wiser and I’m older.

Menen vessaan, suljen oven perässäni. Hautaan pääni käsiini, ja tuttu mantra alkaa pyöriä päässäni.

Ei se mitään, että pikavippi.fi maksaa koko tämän reissun, ei se mitään, että ostin hameen Tuohi-luottokortilla, kyllä mä pärjään, saan maksettua takaisin, jos en saa, alan myydä persettä, menen vihdoin sinne velkaneuvojalle, otan vielä isomman lainan, voitan lotossa, tapan itseni. Kyllä kai se sossu auttaa.

Kädet tärisee vielä hetken verran. Käyn ulkona sytyttämässä tupakan.

Palaan takaisin tanssilattialle.

”Shotit”, huudan ystävilleni samalla, kun kaivan Osuuspankin luottokorttiani Korsin pikkulaukusta, jonka osamaksuista Intrum Justitia on muistutellut minua jo useaan otteeseen.

Ei se mitään, kyllä mä selviän. Ja jos en selviä, tapan itseni.