Oppia ikä kaikki

Kohti uutta, kohti kesää, kohti lomaa

Viime viikolla osallistuin työn puolesta parin päivän koulutukseen. Meitä osallistujia oli alle kymmenhenkinen joukko ihmisiä tyystin eri aloilta ja erilaisista tehtävistä organisaatioissaan. Osallistujalistaa silmäillessäni kieltämättä tulin miettineeksi, että mitähän tästäkin tulee ja kuinka yhteistyö mahtaa sujua.

Ihan turhaan epäröin. Samalla asiallahan me kaikki joka tapauksessa erilaisuudestamme huolimatta olimme, eli oppia hakemassa.  Kultasepän ammatti on siitä hauska, että melkein seurassa kuin seurassa se herättää aina uteliasta kiinnostusta. Niin tälläkin kertaa. Ja mikäs maailmassa olisi mielenkiintoisempaa kuin oma itse, joten kerron aina ilomielin ammatistani.

Kultasepän ammatin herättämät mielikuvat ovat moninaiset. Siitä ei kultaseppä tykkää yhtään, jos joku viattomuuksissaan erehtyy toteamaan, että ”sinä sitten kelloja korjailet…” Vanhastaan kellosepänliikkeissä tehtiin kyllä jonkin verran kultasepänalankin korjaustöitä, mutta sellaista hienoista suomi-ruotsi maaotteluhenkeä näiden kahden vanhan ammattikunnan välillä  on, että mieluusti pidämme ne erillään.

Joku taas ajattelee, että kutasepän työ on kultasepänliikkeen pitämistä tai sellaisessa myyjänä toimimista. Voi se olla sitäkin. Se voi olla myös oman verstas ja siihen yhdistetty myymälä, mikä oli monen haave opiskeluaikana. Yrittäjyys riskeineen ei kuitenkaan ole kaikkia varten: vaatimattomankin verstaan peruslaitteisto on mittava investointi ja raaka-aine niin kallista, että sitä ei kovin paljon voi pienyrittäjä vitriineissä makuuttaa.

Monen mielikuva työstä (myös omani ennen alalle tuloani) on kevyttä sormenpäillä taiteiltua pipertämistä. Välillä tämä on vähän sellaistakin, mutta enimmäkseen työkalut ja laitteet ovat melkein koomisen isoja lopputuloksen verrattuna. Toisinaan työ myös vaatii hauista oikein toden teolla. En mielelläni käytä räpy-räps-olen-vain-hento-nainen -korttia, mutta joidenkin – onneksi sentään harvojen! – sormusmallien kohdalla on otettava lusikka kauniiseen käteen ja myönnettävä, että tältä tytöltä loppuu vääntö kesken.

Kultasepänalan perusfaktojen lisäksi kerron mielelläni myös työpaikastani kun tilaisuus tarjoutuu. Vaikka Kalevala Koru brändinä on yksi Suomen tunnetuimpia ja myös arvostetuimpia, ei kovin moni tiedä sen mielenkiintoisesta historiasta ja omistuspohjasta tai kulttuurisäätiön jakamista apurahoista. Ja usein joukossa on vielä joku, joka muistelee meidän tekevän pelkästään pronssisia muinaiskoruja. Silloin en tunne armoa, vaan paukutan tulemaan tiivistelmän historiaa ja nykypäivää. Ainakin itse jaksan innostua siitä aina uudestaan – toivoakseni myös edes osa kuulijoista.

Kiitos, rakkaat kurssilaiset ja kurssittajat, pitkämielisyydestänne tämän suhteen – ja tietenkin antoisasta kaksipäiväisestä!

Toivotan myös intoa kaikille muille, teille ja meille vielä työssä ahertaville, sekä ihanaa alkavaa viikkoa niille,  jotka jo nauttivat kukkeimmasta kesästä hyvin ansaitulla lomalla. Itselleni tosin taitaa joka tapauksessa muutenkin olla parasta pysytellä kiltisti sisätiloissa. Tälläkään kertaa ei nimittäin koittanut vielä se vuosi, kun muistan suojata olkapäät tarpeeksi hyvin alkukesän auringolta.  Sitä odotellen… :)