Ihmeellinen eliksiiri

Alkemistit yrittivät aikoinaan valmistaa kultaa ja ikuisen elämän eliksiiriä. Yhteen kokeeseen kului useita kuukausia ankaraa työtä, eikä kukaan tunnetusti saavuttanut menestystä. Tavallaan silti ymmärrän alkemistien lujan uskon kullanteon onnistumiseen epäjaloista aineksista.

Tarina kertoo murtovarkaasta, joka ei osannut kultasepänverstaaseen murtauduttuaan ottaa mukaansa työpöydällä lojunutta kultalankakieppiä. Yleisimminhän kultaa tietysti nähdäänkin hienosti hohtavana ja kirkkaana myymälän vitriinissä. Verstaan lanka taas oli vielä mustan oksidikerroksen peittämä, pelkkä lupaus tulevasta kullankimalluksesta, eikä varas osannut kuvitellakaan miltä tahansa rautalangalta näyttävän vyyhdin olevan juuri sitä, mitä hän oli tullut omin luvin etsimään.

Me sepät näemme kultamme enimmäkseen juuri tuollaisena, mustankirjavana ja vailla glamouria. Vasta lopuksi, monen työvaiheen ja pesun jälkeen korut näyttävät siltä kuin niiden pitääkin käyttäjälle lähtevinä näyttää. Hetki on aina yhtä hieno. ”Tässä nämä nyt ovat, minun tekeminäni ja valmiina. Hyvää matkaa!”

Se on lähes alkemiaa; että kasasta himmeää metallia syntyy koru, joka jatkaa elämäänsä todennäköisesti kauemmin kuin tekijänsä, kantaen mukanaan muistoja aina sen hankkimisesta lukemattomiin käyttökertoihin juhlassa ja arjessa.

Näin Valentine’s Dayn tunnelmissa en voi olla ajattelematta tässä yhteydessä vielä erästä erityistä muodonmuutosta. Nimittäin sitä taikaa, kun kasvot, jotka joskus olivat vain yhdet monien joukossa, muuttuvat vähän kerrassaan ainutlaatuisiksi ja kallisarvoisiksi, kultaisiksi kasvoiksi. Se on rakkauden alkemiaa.

Se toimii.