Maskuliinista itseilmaisua

 

Kun kiekkohuuma repesi viikko sitten, jäin kiinnostuneena odottamaan milloin ensimmäinen kollektiivisen hurman takana vaikuttavia käyttäytymismekanismeja käsittelevä uutinen ilmaantuu. No, sehän ilmaantui hyvin pian, eli seuraavana päivänä, kun MTV3 haastatteli Åbo akademin maskuliinisuuden tutkijaa, Anders Ahlbäckia. Oli muuten ihan uusi titteli minulle, tuo maskuliinisuuden tutkijan nimike. No, miksipä ei? Onhan meillä naistutkimustakin.

Tutkijalta oli kysytty selitystä etenkin miesten hyvin pienessä vaateparressa tai peräti nahkasillaan kirmaamiseen pitkin maita ja mantuja kiekkokullan riemastuttamina. Olihan siellä joukossa kai jokunen nainenkin, mutta vähemmistönä kuitenkin, eikä ainakaan itseäni saisi noissa celsiusasteissa viuhahtemaan julkisilla paikoilla edes kiekkokultaa, euroviisuvoitto ja kultainen palmu yhdessä. No, oikeastaan mikään muukaan ei saisi…

Anders Ahlbäckin tulkinta oli, että paljastelu on maskuliinisen urheilulajin faneilta luonteva tapa soittaa omaa miehisyyttään: ”Lihakset tai kaljamahakin voi olla miehelle vahva miehisen ylpeyden aihe”, tutkija sanoo.

Tunnustan, että ilmiö aiheuttaa minussa vinohkoa hymyilyä, mutta eipä kai oikeastaan pitäisi. Ajat ja tavat muuttuvat, ja mikä nyt voi tuntua huvittavalta, saattaa olla joskus ollut varsin vakava asia, ja ehkä taas tulevaisuudessa tuikitavallista. Etenkin oman alani edustajana tuo pitäisi muistaa.

Miesten korujen käyttö jos mikä on nimittäin vaihdellut aikojen saatossa. Joskus mammuttien aikaan kaulaan ripustetut eläinten luut olivat suojaavia talismaaneja, mutta myös kertoivat mahtavasta metsästäjästä, joka tunsi maastot ja kalavedet. Ne siis viestivät kyvykkyydestä ja miehisyydestä.

Samoin paljon myöhemmin, ensin aikoinaan arvokkaasta raudasta, sitten pronssista, kullasta, hopeasta ja jalokivistä tehdyt korut kertoivat kantajansa korkeasta statuksesta. Jos miehellä oli varaa niihin, hän myös näytti sen ja osoitti samalla muille asemansa yhteiskunnassa. Täysin uskottaviin miehisiin koristuksiin on kuulunut mm. nenärengas, minkä seikan logiikkaa on vaikea ymmärtää. Neneärengashan viittaa orjan tai työjuhdan suuntaan. Hmmmm?

Ja sitten toisaalta taas ihan lähimenneisyydessä on eletty aikoja, kun sanat ”koru” ja ”mies” eivät kerta kaikkenaan mahtuneet samaan asiayhteyteen, vaikka esimerkiksi 1800-luvun karski suomalaismies on saattanut käyttää korvakoruja molemmissa korvissaan.

Tämän päivän muoti on kohtalaisen salliva kummankin sukupuolen koristautua miten mielii, mutta eivätköhän tatuoinnit ja lävistykset ole tällä hetkellä niitä koristuksia, joilla kerrotaan rohkeudesta ja urheudesta, koska niiden ottaminen vaatii kohtalaista kivunsietoa. Niillä myös viestitään usein johonkin ryhmään kuulumisesta, kuten muillakin kehon koristeilla on kautta aikojen tehty.

Aikanaan nämäkin kehon viestintäkoristukset vuorostaan arkipäiväistyvät, eikä niillä enää voi erottautua tarpeeksi. Silloin nousee käyttöön jokin muu tapa, kokonaan uusi tai vanhasta lämmitetty.

Paljonko pistetään veikkaa housuitta kulkemisen puolesta?