Työpaikkakiusaamisesta on puhuttu paljon. Niin pitääkin, sillä epäkohdat eivät vaikenemalla korjaannu. Tällä kertaa nostan kuitenkin pöydälle työpaikkaystävyyden.

Suomi on vähäväkinen maa, ja alamme pikkuruinen. Niinpä monet meistä korulaisista ovat tunteneet toisensa jo ennen töihin tuloa. Vielä kun työsuhteetkin talossa ovat nykymittapuulla varsin pitkiä – viimeksi juuri viikko sitten kakuttelimme 40-vuotisen työuran kunniaksi – syntyy työpaikalla luonnostaan vankkoja ystävyyssuhteita.

Lapset, sukulaiset ja sydänten valitut tuskin arvaavat, mitä kaikkea ”tyttöjen kesken” työn lomassa jaetaan – ja miten tarkasti! – mikä lienee vain onneksi, huh. Paras olla tästä asiasta ihan hyshys…

Mutta vakavasti puhuen: arkisin me useimmat työssäkäyvät vietämme enemmän aikaa työpaikan ihmisten kuin perheenjäsentemme kanssa. Ei ole aivan yhdentekevä voimavara, että heikkona hetkenä, ja niitähän jokaisen kohdalle väistämättä joskus tulee, lohduttava olkapää voi löytyä vieruskaverista, olipa ongelma työ- tai kotoperäinen.

Eikä meillä pelkkiä huolia ja murheita jaeta, vaan iloja ja piloja myös. Joskus se puoli saattaa kieltämättä lähteä hiukan lapasesta. Entinen, nyt jo vapaaherran päivistään nauttiva esimieheni puki tämän kerran kohteliaan isällisesti sanoiksi näin: ”Hyvä seppä on sosiaalinen, muttei liian sosiaalinen.” Ymmärsin yskän. Reilusta meiningistä on silti selkeää hyötyä myös esimiehen näkökulmasta katsoen. Kaverilta on tarvittaessa helppo pyytää neuvoja hankalan työn kanssa, samoin kuin niitä pyydettäessä antaa.

Meillä on kohta henkilöstöjuhlat. Ne ovat tavallaan pikkujoulumme, sillä siihen aikaan kun useimmilla muilla työpaikoilla pikkujouluillaan, me tonttuilemme ahkerasti joulupukin apulaisina. En taida päästä tänä vuonna mukaan, mutta hengessä olen kuitenkin läsnä. Mukavia kekkereitä kaikille!

Saija

PS. Olisi muuten mukava ylipäätään kuulla enemmän muidenkin työpaikkojen hyvistä ihmissuhteista, sillä eiköhän niitä kuitenkin ole enemmän kuin kurjia!