Tällä kertaa tulin miettineeksi korun ulottuvuuksia, eli niitä ominaisuuksia, joista koru muodostuu. Niitä on mielestäni kolme tärkeää: se miltä koru näyttää (visuaalisuus); se, miltä koru tuntuu (haptisuus)  sekä se, miltä koru kuulostaa (auditiivisuus). Lisäksi ovat tietysti tunnearvoon liittyvät ja viestintämerkitykset, mutta ne ovat vähän toinen juttu. Nyt tarkastelen korua puhtaasti esineenä.

Visuaalisuus on helppo: Koru näyttää joltakin. Se on iso tai pieni, kiiltävä tai matta, jonkin värinen, materiaaliltaan yleensä metallia, puuta, luuta, muovia, lasia, keramiikkaa, tekstiiliä tai jopa ruokaa, kuten useimmat äidit tietävät. Erilaisista pastoista pujoteltu kaulakoru nimittäin on päiväkotien askarteluprojektien must-listalla. (Minun lapsuudessani makaronia vasta liimattin pahville, mutta niin se kehitys kehittyy. Joku kaunis päivä otan vahingon takaisin ja pujottelen vielä minäkin pastakorun!)

Seuraavaksi haptisuus. Sitä ei tule ajatelleeksi koruun liittyviä ominaisuuksia miettiessään ihan yhtä helposti kuin ulkonäköä, mutta varsin tärkeä se on. Jos koru tuntuu hankalalta, raapii, takertuu, painaa liikaa tai tuntuu iholla kylmältä tai päin vastoin hiostaa, ei siitä yleensä ole päivittäiseksi iloksi. Juhlakoru saattaa joskus saada anteeksi pieniä puutteita käyttömukavuudessa samaan tapaan kuin korkokengät tai mekko, joka päällä ei viikkosiivousta hoideta. Korut siis tilanteen mukaan, kuten vaatteetkin. Suurikokoinen ja painavakin koru voi toki olla myös arkikoru, jos se on mukava käyttää ja käyttäjänsä tyyliin sopiva.

Käytän itse aina jotakin korua, vähintään korvakoruja, mutta yleensä lisäksi myös useampia muita. Ilman yhtään korua tuntisin oloni varsin alastomaksi. Vaikka olenkin korujen rutinoitunut heavy user, yhdessä asiassa asiassa olen silti harmillisen herkkänahkainen. Riippuvat korvakorut tuntuvat minusta hankalilta. Nappikorviksia tosin käytän sitäkin ahkerammin.

Sitten on vielä se auditiivinen puoli. Miltä koru kuulostaa? Näytin hiljattain erästä suunnittelemaani korua kahdelle ihmiselle. Toinen ihastui heti: ”Voi ihanaa, se pitää ääntä!” Toinen taas ei kiinnittänyt mitään huomiota helinään. Ensimmäinen oli nainen, toinen – helppo arvata – mies. Korujen helähtely saattaa olla joissain tilanteissa ärsyttävää ja peräti häiriöksikin, mutta minusta pieni ääni on mukavaa. En todellakaan tarkoita sellaista kolinaa, joka irtosi kultaisella kasarikymmenellä kyynärvarren mittaisista nipuista ohuita rannerenkaita, jotka kalkkasivat yläasteiden pulpetinkansia vasten reisien ympärillä leyhyvien sifonkihuivien huiskeessa.  Tarkoitan ihan hienoista helskettä, jonka voi kuulla vain itse tai hyvin lähellä olevat muut henkilöt. Se on vähän kuin pieni määrä hyvää parfyymia.

Korujen ääneen on ammoisina aikoina liittynyt jo aiemmissa kirjoituksissa mainitsemiani maagisia uskomuksia, mutta myös nykynaisen korviin hurjemmalta kuulostavia kaikuja. Nilkoissa ja ranteissa kilisevät korut ja kulkuset ovat aikoinaan olleet monissa kulttuureissa naisen liikkumisen paljastavia ”kielikelloja”, yksi lisäkeino kontrolloida hänen tekemisiään ja menemisiään.

Kukapa tulisi enää ajatelleeksi sitä pujotellessaan rannerenkaita käteensä? Harva. Ja se on hyvä se!

PS. Kuvassa  tyttäreni eskari-ikäisenä taiteilema psykedeelishenkinen rannekoru, ja toisen helkkäävä tuliaiskoru Thaimaasta