Ulottuvuuksia

033edited2.jpg

Tällä kertaa tulin miettineeksi korun ulottuvuuksia, eli niitä ominaisuuksia, joista koru muodostuu. Niitä on mielestäni kolme tärkeää: se miltä koru näyttää (visuaalisuus); se, miltä koru tuntuu (haptisuus)  sekä se, miltä koru kuulostaa (auditiivisuus). Lisäksi ovat tietysti tunnearvoon liittyvät ja viestintämerkitykset, mutta ne ovat vähän toinen juttu. Nyt tarkastelen korua puhtaasti esineenä.

Visuaalisuus on helppo: Koru näyttää joltakin. Se on iso tai pieni, kiiltävä tai matta, jonkin värinen, materiaaliltaan yleensä metallia, puuta, luuta, muovia, lasia, keramiikkaa, tekstiiliä tai jopa ruokaa, kuten useimmat äidit tietävät. Erilaisista pastoista pujoteltu kaulakoru nimittäin on päiväkotien askarteluprojektien must-listalla. (Minun lapsuudessani makaronia vasta liimattin pahville, mutta niin se kehitys kehittyy. Joku kaunis päivä otan vahingon takaisin ja pujottelen vielä minäkin pastakorun!)

Seuraavaksi haptisuus. Sitä ei tule ajatelleeksi koruun liittyviä ominaisuuksia miettiessään ihan yhtä helposti kuin ulkonäköä, mutta varsin tärkeä se on. Jos koru tuntuu hankalalta, raapii, takertuu, painaa liikaa tai tuntuu iholla kylmältä tai päin vastoin hiostaa, ei siitä yleensä ole päivittäiseksi iloksi. Juhlakoru saattaa joskus saada anteeksi pieniä puutteita käyttömukavuudessa samaan tapaan kuin korkokengät tai mekko, joka päällä ei viikkosiivousta hoideta. Korut siis tilanteen mukaan, kuten vaatteetkin. Suurikokoinen ja painavakin koru voi toki olla myös arkikoru, jos se on mukava käyttää ja käyttäjänsä tyyliin sopiva.

Käytän itse aina jotakin korua, vähintään korvakoruja, mutta yleensä lisäksi myös useampia muita. Ilman yhtään korua tuntisin oloni varsin alastomaksi. Vaikka olenkin korujen rutinoitunut heavy user, yhdessä asiassa asiassa olen silti harmillisen herkkänahkainen. Riippuvat korvakorut tuntuvat minusta hankalilta. Nappikorviksia tosin käytän sitäkin ahkerammin.

Sitten on vielä se auditiivinen puoli. Miltä koru kuulostaa? Näytin hiljattain erästä suunnittelemaani korua kahdelle ihmiselle. Toinen ihastui heti: ”Voi ihanaa, se pitää ääntä!” Toinen taas ei kiinnittänyt mitään huomiota helinään. Ensimmäinen oli nainen, toinen – helppo arvata – mies. Korujen helähtely saattaa olla joissain tilanteissa ärsyttävää ja peräti häiriöksikin, mutta minusta pieni ääni on mukavaa. En todellakaan tarkoita sellaista kolinaa, joka irtosi kultaisella kasarikymmenellä kyynärvarren mittaisista nipuista ohuita rannerenkaita, jotka kalkkasivat yläasteiden pulpetinkansia vasten reisien ympärillä leyhyvien sifonkihuivien huiskeessa.  Tarkoitan ihan hienoista helskettä, jonka voi kuulla vain itse tai hyvin lähellä olevat muut henkilöt. Se on vähän kuin pieni määrä hyvää parfyymia.

Korujen ääneen on ammoisina aikoina liittynyt jo aiemmissa kirjoituksissa mainitsemiani maagisia uskomuksia, mutta myös nykynaisen korviin hurjemmalta kuulostavia kaikuja. Nilkoissa ja ranteissa kilisevät korut ja kulkuset ovat aikoinaan olleet monissa kulttuureissa naisen liikkumisen paljastavia ”kielikelloja”, yksi lisäkeino kontrolloida hänen tekemisiään ja menemisiään.

Kukapa tulisi enää ajatelleeksi sitä pujotellessaan rannerenkaita käteensä? Harva. Ja se on hyvä se!

PS. Kuvassa  tyttäreni eskari-ikäisenä taiteilema psykedeelishenkinen rannekoru, ja toisen helkkäävä tuliaiskoru Thaimaasta

Muoti Meikki Ajattelin tänään Trendit

Maskuliinista itseilmaisua

koli_136.kopiojpg.jpg

 

Kun kiekkohuuma repesi viikko sitten, jäin kiinnostuneena odottamaan milloin ensimmäinen kollektiivisen hurman takana vaikuttavia käyttäytymismekanismeja käsittelevä uutinen ilmaantuu. No, sehän ilmaantui hyvin pian, eli seuraavana päivänä, kun MTV3 haastatteli Åbo akademin maskuliinisuuden tutkijaa, Anders Ahlbäckia. Oli muuten ihan uusi titteli minulle, tuo maskuliinisuuden tutkijan nimike. No, miksipä ei? Onhan meillä naistutkimustakin.

Tutkijalta oli kysytty selitystä etenkin miesten hyvin pienessä vaateparressa tai peräti nahkasillaan kirmaamiseen pitkin maita ja mantuja kiekkokullan riemastuttamina. Olihan siellä joukossa kai jokunen nainenkin, mutta vähemmistönä kuitenkin, eikä ainakaan itseäni saisi noissa celsiusasteissa viuhahtemaan julkisilla paikoilla edes kiekkokultaa, euroviisuvoitto ja kultainen palmu yhdessä. No, oikeastaan mikään muukaan ei saisi…

Anders Ahlbäckin tulkinta oli, että paljastelu on maskuliinisen urheilulajin faneilta luonteva tapa soittaa omaa miehisyyttään: ”Lihakset tai kaljamahakin voi olla miehelle vahva miehisen ylpeyden aihe”, tutkija sanoo.

Tunnustan, että ilmiö aiheuttaa minussa vinohkoa hymyilyä, mutta eipä kai oikeastaan pitäisi. Ajat ja tavat muuttuvat, ja mikä nyt voi tuntua huvittavalta, saattaa olla joskus ollut varsin vakava asia, ja ehkä taas tulevaisuudessa tuikitavallista. Etenkin oman alani edustajana tuo pitäisi muistaa.

Miesten korujen käyttö jos mikä on nimittäin vaihdellut aikojen saatossa. Joskus mammuttien aikaan kaulaan ripustetut eläinten luut olivat suojaavia talismaaneja, mutta myös kertoivat mahtavasta metsästäjästä, joka tunsi maastot ja kalavedet. Ne siis viestivät kyvykkyydestä ja miehisyydestä.

Samoin paljon myöhemmin, ensin aikoinaan arvokkaasta raudasta, sitten pronssista, kullasta, hopeasta ja jalokivistä tehdyt korut kertoivat kantajansa korkeasta statuksesta. Jos miehellä oli varaa niihin, hän myös näytti sen ja osoitti samalla muille asemansa yhteiskunnassa. Täysin uskottaviin miehisiin koristuksiin on kuulunut mm. nenärengas, minkä seikan logiikkaa on vaikea ymmärtää. Neneärengashan viittaa orjan tai työjuhdan suuntaan. Hmmmm?

Ja sitten toisaalta taas ihan lähimenneisyydessä on eletty aikoja, kun sanat ”koru” ja ”mies” eivät kerta kaikkenaan mahtuneet samaan asiayhteyteen, vaikka esimerkiksi 1800-luvun karski suomalaismies on saattanut käyttää korvakoruja molemmissa korvissaan.

Tämän päivän muoti on kohtalaisen salliva kummankin sukupuolen koristautua miten mielii, mutta eivätköhän tatuoinnit ja lävistykset ole tällä hetkellä niitä koristuksia, joilla kerrotaan rohkeudesta ja urheudesta, koska niiden ottaminen vaatii kohtalaista kivunsietoa. Niillä myös viestitään usein johonkin ryhmään kuulumisesta, kuten muillakin kehon koristeilla on kautta aikojen tehty.

Aikanaan nämäkin kehon viestintäkoristukset vuorostaan arkipäiväistyvät, eikä niillä enää voi erottautua tarpeeksi. Silloin nousee käyttöön jokin muu tapa, kokonaan uusi tai vanhasta lämmitetty.

Paljonko pistetään veikkaa housuitta kulkemisen puolesta?

Muoti Höpsöä Uutiset ja yhteiskunta Trendit