Kevätesongin kiireet töissä alkavat taittua ja mieli kurkotella jo kesälomaa kohti. Edessä on taas uusi työviikko, takana viikonloppu, jossa ajatukset vielä viipyilevät. Lauantai vierähti iltaan asti kuopuksen voimistelukilpailuissa, joita seurasin tällä kertaa jostain syystä hiukan nostalgisissa tunnelmissa.

Kisoissa oli hyvä, lämmin ilmapiiri. Seuran omat tutut tytöt näyttivät vakuuttavaa osaamistaan yksi toisensa perään tasaisen varmasti. Nyt tytöt alkavat  saada satoa tuhansista harjoitustunneistaan salilla, leireistä, omien rajojen sinnikkäästä ylittämisestä, valmentajien taidosta ja perheen tuesta.

Nämä yhä pikkuiset sintit ovat aloittaneet harrastuksensa vielä paljon nykyistäkin pikkuisempina, omani kohta 6-vuotta sitten. Muut voimistelijat, vanhemmat ja valmentajat ovat tulleet tutuiksi ja läheisiksi vuosien myötä myös minulle, mutta ennen kaikkea tietenkin jumpparit ja valmentajat ovat oma tiivis tiiminsä.

Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli artikkeli (Takana loistava urheilu-ura) nuorista, jotka ovat lopettaneet aktiivisen urheiluharrastuksensa teini-iässä. Osa oli pudotettu joukkueesta, mutta osalla oli ilmeisesti suurin syy lopettamiseen motivaatiopuolella. Eräs haastateltu tiivisti: ”Jos harrastaa jotain tosissaan, jää hauskuus pois.” Tartuin tuohon lauseeseen, sillä äitinä kannan luonnollisesti huolta lapseni jaksamisesta koulun ja harrastuksen tiiviisti aikatauluttamassa arjessa.

Niinpä kysyin häneltä itseltään tuntuuko voimistelu yhä hauskalta. Tyttö katsoi minua hiukan oudoksuen, ja pyysi tarkentamaan kysymystä. Mielestäni olin asetellut sanani jokseenkin yksiselitteisesti, mutta yksinkertaistin vielä lisää: ”Haluatko vielä voimistella?” Se oli helppo rasti: ”Tietenkin!” ja hän jatkoi: ”Ei se silleen oo aina hauskaa, välillä on tylsää ja vaikeeta. Mutta sitten kun oppii, niin se on hienoa.”

Ajattelin heti toista äskettäin lukemaani Hesarin artikkelia, menneen viikon tiistailta. Se kertoi teoriasta, jonka mukaan jossakin huipulle päästäkseen tarvitaan 10 000 tuntia harjoitusta. Lahjakkuus onkin harjoittelun tulosta, ei syy harjoitella jotakin. Sitkeys palkitaan.

11-vuotiaalleni näytti olevan täysin selvää, että harjoittelun ei tarvitsekaan olla hauskaa.  Ja ihan tosissaan, toisto, toisto ja toisto, 15 000 toistoa ennen kuin uusi liike on lihasmuistissa, eihän se mitenkään voikaan olla ”hauskaa”. Mutta pitäisikö sen olla? Motiivi ei aina löydy hauskuudesta, vaan oppimisesta, kuten hän itsekin sanoi, ja tässä tapauksessa myös opittujen taitojen onnistuneessa esittämisessä kilpailuissa. Sitä paremmalta onnistuminen lopulta tuntuu, mitä kovemman työn takana se on ollut, eikä paras palkinto läheskään aina ole mitalisijoitus, vaan uuden liikkeen suorittaminen kilpailutilanteessa.

Siinä ajateltavaa minulle – ja ehkä jollekin muullekin,  ellen satu olemaan ihkasen ainoa, joka potee maanantaiaamuna vaikeutta orientoitua arkiseen aherrukseen viikonlopun touhujen jälkeen.

Ai niin: kaksi hopeamitalia ja rutkasti sanallista tunnustusta oli kisojen saldo tämän perheen jumpparille. Isosti onnea hänelle ja muille lauantain onnistujille!