Miehisiä periaatteita

047.jpg

Olen ollut jutuissani tähän mennessä niin naiskeskeinen, että nyt on paikallaan ottaa vähän miesnäkökulmaakin mukaan.

Isäni, insinööri, on periaatteen mies. Esimerkiksi siitä sopii vaikka kissaperiaate: hänen lapsuudenperheessään oli ollut aina koira, eikä hänellä tulisi koskaan myöhemminkään olemaan mitään muuta. Tosimieshän ei kissoista piittaa, eikä suvaitse sellaista kymmentä metriä itseään lähempänä, muuten saapas lentäköön ja katti pois puikkikoon – vaikka eräs kuva kyllä puhuu jotain ihan muuta. Minunkin lapsuudessani meillä oli koira, suomenpystykorvatyttö nimeltään Naku. Kissaa en saanut painostuksestani huolimatta, enkä saisi.

Lemmikin paikka jäi auki Nakun siirryttyä kypsässä mummoiässä autuaammille oravamaille. Lopulta parin vuoden aktiivisen propagandatyön jälkeen isäni katsoi vastentahtoisesti sivuun kun äitini kanssa pakkasimme autoon naapurin emokissan kevätpentueesta söpöimmän poikavauvan.

Kessu-Kissa oli saanut äidinperintönä hienonhienon karvanlaadun, joka loisti vastavalossa sen ympärillä sädekehänä, sillä oli ties keneltä peritty hopean ja tuhkan sävyinen raidallinen turkki, vaaleanpunaiset pehmeät polkuanturat ja hellyyttävän seurallinen luonne. Ja kuinka ollakaan, ei ollut kulunut montaakaan päivää uudessa kodissa, kun pentu jo alkoi aamuisin epäilyttävästi tuoksahtaa partavedeltä: Periaatteen mies oli saanut aamutoimilleen seuralaisen, eikä selvästikään pistänyt sitä pahakseen.

Jos tosimies ja insinööri joutuikin luopumaan periaatteestaan kissojen suhteen, niin koruja hän ei ainakaan tulisi käyttämään koskaan (kalvosinnappeja ja solmioneulaa ei tässä yhteydessä lasketa koruiksi, vihkisormus kyllä) eikä juuri pidä niitä arvossa muillakaan. Näin ollen isäni ei suuremmin riemuinnut kun lähdin aikoinaan kultaseppäopiston pääsykokeisiin. Insinöörin ainokaiselle olisi hänestä sopinut paljon paremmin opiskella joksikin hiukan tavallisemmaksi, käytännönläheisemmäksi ja normaalimmaksi, kuten vaikka – no, insinööriksi!

Lausuin silloin yhä hyvin muistetut sanani ”se nyt vain sattuu olemaan minun oma asiani”, pidin pääni, sain opiskelupaikan, valmistuin, eikä kaduta.

Vuonna 2008 Pekingin kesäolympialaisissa Suomen joukkue käytti suunnittelemaani puukkoaiheista riipusta, mistä kunniasta olen edelleen ylpeä. Samaisena kesänä isäni sattui täyttämään pyöreät 60 vuotta. Ei taida olla yllätys mitä hän löysi tyttäreltä saamastaan pienestä kovasta paketista? Kissatarinan opastamina luultavasti myös arvaatte, että kaulaan ja käyttöönhän koru päätyi, eikä asiasta tarvinnut edes keskustella.

Miksi  periaatteet taas ovatkaan olemassa? Turhanaikaiset sellaiset  ihan vain rikkomista varten, vaikka toisinaan siinä puuhassa saatetaan tarvita hyvinkin järeitä aseita

– kuten kissanpentuja ja kovapäisiä tyttäriä!

Muoti Ystävät ja perhe Opiskelu Trendit

Pupu

069.1

Viimeksi kirjoitin tyttöni varastetusta vauvasormuksesta. Niin kultaseppä kuin olenkin ja kykenevä valmistamaan sen tilalle uuden, en kuitenkaan ole tehnyt niin. Osittain syynä on vanha tuttu ”suutarin lapsilla ei ole kenkiä” -ilmiö, mutta ei silti pelkästään se.

En ole saanut tehtyä uutta, koska on tuntunut siltä, että kun alkuperäinen nyt kerran on viety ja menetetty, ei uusi kuitenkaan voi korvata sitä. Se olisi pelkkä korvike, koska ensimmäiseen liittyneet muistot eivät voi siirtyä uuteen.

Edellistä postausta kommentoineen lukijan ansiosta mieleeni muistui samaisen tyttären pehmolelu, Unipupu. Hän oli hyvin tuore, hyvin pieni, ruttuinen toukka saadessaan sen ystävältäni, joka puolestaan oli hankkinut sen pupuntekotaitoiselta isosiskoltaan. Flanellipupu oli täydellisen sopiva vauvan nyrkin rutistaa ja sormien nypeltää. Se oli peukaloon yhdistettynä unilääke vailla vertaa – siitä nimi Unipupu – mutta myös valveilla aina taaperon käden ulottuvilla, oltiinpa sitten ruokapöydässä tai hiekkalaatikolla. (Lapsella ei, sivumennen sanoen, ole yhtään allergiaa. Hyvin siedätetty.)

Kiihkeä kiintymys vaati veronsa. Ennen pitkää Unipupusta oli jäljellä loppuunniistettyä paperinenäliinaa muistuttava nöyhtäpaakku. Tärkeä nöyhtäpaakku. 90 % alkuperäisestä pehmosta oli yksinkertaisesti muuttunut tomuksi ja kadonnut maailman tuuliin. Siinä vaiheessa tein radikaalin liikkeen ja tilasin tekijältä uuden pupun, vaikka raskaasti epäillen sen kelpaamista riekaleen tilalle.

Ja niin vain kelpasi kuitenkin! Unipupun seuraaja, Päiväpupu, palveli lapsosta vuosia, edeltäjälleen kunniaa tehden. Rääsyhän siitäkin tuli ajan mittaan, mutta se on yhä tallessa, ja sen nähdessäni muistan aina sekä alkuperäisen pupun että sen omistajan ennen unentuloa pehmeää kangasta tunnustelevat sormet. Ensimmäisenkin pupun muisto pysyy siis tuoreena uuden ansiosta.

Vaikkei samaa vauhtia kuin flanellipupua, verottaa korujakin paitsi varkaus tai hukkaaminen, myös ajan hammas. Rakkaan korun ahkera käyttö aiheuttaa väistämättä kulumista metallissa, siitä ei pääse mihinkään. Jonain päivänä saattaa olla viisainta siirtää lempikoru rasiaan, pois arkikäytöstä. Toivottavasti Uni-/Päiväpupujen tarina lohduttaa silloin.

Minua se ainakin auttoi, sillä ehkä, ehkäpä lapseni varastettuun koruun liittyvä tarina ja tunnelataus voivat sittenkin siirtyä sen seuraajaan! Nyt vain uutta sormusta suunnittelemaan.

Kiitos, Tirlittan  🙂

Muoti Mieli DIY Trendit