Olen ollut jutuissani tähän mennessä niin naiskeskeinen, että nyt on paikallaan ottaa vähän miesnäkökulmaakin mukaan.

Isäni, insinööri, on periaatteen mies. Esimerkiksi siitä sopii vaikka kissaperiaate: hänen lapsuudenperheessään oli ollut aina koira, eikä hänellä tulisi koskaan myöhemminkään olemaan mitään muuta. Tosimieshän ei kissoista piittaa, eikä suvaitse sellaista kymmentä metriä itseään lähempänä, muuten saapas lentäköön ja katti pois puikkikoon – vaikka eräs kuva kyllä puhuu jotain ihan muuta. Minunkin lapsuudessani meillä oli koira, suomenpystykorvatyttö nimeltään Naku. Kissaa en saanut painostuksestani huolimatta, enkä saisi.

Lemmikin paikka jäi auki Nakun siirryttyä kypsässä mummoiässä autuaammille oravamaille. Lopulta parin vuoden aktiivisen propagandatyön jälkeen isäni katsoi vastentahtoisesti sivuun kun äitini kanssa pakkasimme autoon naapurin emokissan kevätpentueesta söpöimmän poikavauvan.

Kessu-Kissa oli saanut äidinperintönä hienonhienon karvanlaadun, joka loisti vastavalossa sen ympärillä sädekehänä, sillä oli ties keneltä peritty hopean ja tuhkan sävyinen raidallinen turkki, vaaleanpunaiset pehmeät polkuanturat ja hellyyttävän seurallinen luonne. Ja kuinka ollakaan, ei ollut kulunut montaakaan päivää uudessa kodissa, kun pentu jo alkoi aamuisin epäilyttävästi tuoksahtaa partavedeltä: Periaatteen mies oli saanut aamutoimilleen seuralaisen, eikä selvästikään pistänyt sitä pahakseen.

Jos tosimies ja insinööri joutuikin luopumaan periaatteestaan kissojen suhteen, niin koruja hän ei ainakaan tulisi käyttämään koskaan (kalvosinnappeja ja solmioneulaa ei tässä yhteydessä lasketa koruiksi, vihkisormus kyllä) eikä juuri pidä niitä arvossa muillakaan. Näin ollen isäni ei suuremmin riemuinnut kun lähdin aikoinaan kultaseppäopiston pääsykokeisiin. Insinöörin ainokaiselle olisi hänestä sopinut paljon paremmin opiskella joksikin hiukan tavallisemmaksi, käytännönläheisemmäksi ja normaalimmaksi, kuten vaikka – no, insinööriksi!

Lausuin silloin yhä hyvin muistetut sanani ”se nyt vain sattuu olemaan minun oma asiani”, pidin pääni, sain opiskelupaikan, valmistuin, eikä kaduta.

Vuonna 2008 Pekingin kesäolympialaisissa Suomen joukkue käytti suunnittelemaani puukkoaiheista riipusta, mistä kunniasta olen edelleen ylpeä. Samaisena kesänä isäni sattui täyttämään pyöreät 60 vuotta. Ei taida olla yllätys mitä hän löysi tyttäreltä saamastaan pienestä kovasta paketista? Kissatarinan opastamina luultavasti myös arvaatte, että kaulaan ja käyttöönhän koru päätyi, eikä asiasta tarvinnut edes keskustella.

Miksi  periaatteet taas ovatkaan olemassa? Turhanaikaiset sellaiset  ihan vain rikkomista varten, vaikka toisinaan siinä puuhassa saatetaan tarvita hyvinkin järeitä aseita

– kuten kissanpentuja ja kovapäisiä tyttäriä!