Sormus joka matkusti
Kuopukseni ei ollut vielä syntynytkään, kun tein hänelle oman sormuksen. Se oli pikkuruinen, mutta ihan oikea, tukeva, klassinen kultasormus. Siitä tuli pienen tytön tärkeä esine, hänen ikioma sormuksensa.
Kävi kuitenkin niin ikävästi – ja odotettavasti, täytyy myöntää – että serkun rippijuhlissa sormus solahti kolmivuotiaan sormesta taloyhtiön hiekkalaatikkoon, eikä sitä sieltä enää löydetty etsinnöistä huolimatta. Ei auttanut itku markkinoilla. Sormus oli mennyttä.
Tuli syksy, tuli talvi. Keväällä, lumien sulettua rippilapsen kotona soi ovikello. Naapuri oli löytänyt hiekkalaatikolta sormuksen, jonka epäili kenties kuuluvan tähän tyttövaltaiseen perheeseen. Miten monta asiaa osuikaan kohdalleen: että sormus osui hiekasta jonkun käsiin, että se joku oli rehellinen, näki vaivaa ja mietti mahdollista omistajaa, osui oikealle ovelle, ja vielä että oven avaaja muisti sen lapseni sormukseksi. Kuukausia katoamisestaan aarre pääsi takaisin onnelliselle omistajalleen.
Vahingosta viisastuneena laitoin sormukseen ketjut, ja siitä eteenpäin sormus oli kaulakoru, missä käytössä sitä kannettiin vähintään yhtä ylpeänä kuin alkuperäisessä tarkoituksessaan.
Vauvasormuksen ihmeellinen tarina ei valitettavasti pääty tähän. Urheasta vahtikoirasta, lampaanlempeästä borderterrieristämme huolimatta meillä kävi kullanhimoisia kutsumattomia vieraita. Tällä kertaa sormuksen entisen omistajattaren kyyneleet olivat vielä ensimmäistäkin kertaa vuolaammat, olihan korusta tullut hiekkalaatikkoseikkailunsa ansiosta jo tuplasti erityinen. Ja nyt se oli viety omasta kodista – tällä kertaa lopullisesti kadoksiin.
Kulta on maailman tarkimmin kierrätettyjä metalleja – ymmärrettävistä rahalliseen arvoon, mutta myös tunnearvoon liittyvistä syistä, mikä on hienoa. Lapseni koru kiersi mitä todennäköisimmin kotimme vieressä olevan sataman kautta muille maille vierahille, helpon realisoinnin luvattuun maahan.
Kierrätys on hyvä asia, mutta vain rehellinen sellainen, kiitos.
