Nyt on se aika vuodesta, kun yhden jos toisenkin sormet alkavat syyhytä multaan. Siemenluettelot puhkeavat hiirenkorville, ikkunalaudoille ilmestyy pieniä kylvöksiä ja parhaassa tapauksessa talvenkalpeat huonekasvit saavat uudet mullat. Sormet ja kynnenaluset ovat mustat muillakin kuin kultasepillä.

Meillä nimittäin on toisinaan aika hurjannäköiset sormet. Kädet ovat tärkein työkalu, ja se työkalu on kovassa käytössä. Vaikka käsiään miten suojaisi ja hoitaisi, niin kyllä ne silti ovat selvästi käsityöläisen kädet. Iho kuivuu, halkeilee ja kaikenlaista työpölyä tarttuu kynsinauhoihin ja sormenpäihin. Kynsiä ei juuri tarvitse leikellä, sillä ne kuluvat ja katkeilevat muutenkin.

Muistan yhä vuosien takaa, miten hoitovapaalta töihin palatessani surin puhtoisia käsiäni ja naisellisen mittaisia kynsiäni, jotka ensimmäisen työviikon jälkeen olivat muisto vain. Turhamaista, perin turhamaista, kyllä vain, mutta taisin silloin potea oikeastaan enemmän elämänmuutoksen mukanaan tuomaa haikeutta kuin kynsilakkoja.

Siitä on jo aikaa. Nykyään suhtaudun hiukan kulahtaneisiin käsiini lähinnä hellää ylpeyttä tuntien. Niillä muokataan metallia koruiksi, kiillotetaan, hiotaan, taivutetaan, vasaroidaan, viilataan, porataan. Eletty elämä ja aikaansaadut asiat saavat minun puolestani näkyä niistä. Käsityö jättää jälkensä käsityöläiseenkin.

Kevät koittaa muuten mullanvaihtojen merkeissä myös työpaikalla. Meillä on seppien salissa todella hyvä valaistus. Sitä osaavat talon viherpeukalot arvostaa. Vakituisina asukkaina on valtavia, kukoistavia viherkasveja ja lisäksi talvivieraina sekalainen kokoelma muun muassa pelargoneja. Keväällä otetaan ja annetaan pistokkaita, syksyllä taas vaihdetaan puutarhakukkien siemeniä ja mukuloita.

Oma silmäteräni on viiniköynnös, jonka äitini on vuosia sitten idättänyt ihan tavallisen viinirypäleen siemenestä. Kesät se viettää parvekkeella, syksyllä leikkaan sen kokonaan alas. Talven aikana työpöydälläni köynnös aloittaa kasvunsa uudestaan. Tänä vuonna se on ollut varsinainen peto kasvamaan. Köynnös on jo monen metrin mittainen ja tarttuu kaikkeen mihin matkallaan osuu. Viiniköynnös ei tällä hetkellä ole ainoa, joka kurkottelee kaivaten valoa ja ulkoilmaa kohti. Kunpa oikea, lämmin ja aurinkoinen kevät tulisi jo!

PS. Pääsin jo katsomaan Tolan ja Viitalan leffan Elma ja Liisa. Voin suositella! Siinä oli lämpöä ja suven suloisuutta, haikeutta ja huumoria ja, mikä parasta, hetkiä, joista varmaan moni muukin kuin minä löytää omia tuntojaan.