Olipa kerran keski-ikäinen rouva E, joka piti intohimoisesti Harry Potter -kirjoista. Hän piti niistä niin kovasti, että tahtoi valattaa patsaan Rohkelikkojen tuvan taitavan ja varman valvojan, Minerva McGarmivan kunniaksi.

Hän sai innollaan mukaan joukon muitakin samoin ajattelevia naisia. Patsasta varten tarvittiin kuitenkin varoja, ja niitä piti kerättämän lahjoituksina. Lahjoitusten virta vain ei valitettavasti ollut tarpeeksi vuolas, vaikka monet myönsivätkin ajatuksen olevan mainio.

Neuvokas rouva E ideoi hienot varainkeruujuhlat, joissa esiteltäisiin Harry Potter-aiheinen uniikki vaatemallisto, joka myytäisiin juhlien osallistujille. Tuotolla saataisiin viimein hankittua patsas.

Ja niin kävi. Valtakunnan suurimmassa palatsissa järjestettiin juhlat.

Vaatemallistosta tuli menestys! Ensimmäisen malliston jälkeen Potter-vaatteita alettiin ommella lisää, aluksi monessa pienessä ompelimossa, myöhemmin omassa yrityksessään, jotta mahdollisimman moni halukas olisi saanut toivomansa Potter-vaatteen. Vaatteiden tuotto meni ensin patsaan tekoon, mutta myöhemmin myös moneen muuhun hyvään tarkoitukseen kulttuurin saralla.

Vaan sittenpä ei seuraakaan ”sen pituinen se”. Naisten melkein vahingossa perustamaa yritystä luotsattaisiin naisomistuksessa, naisten johdolla läpi vuosikymmenten. Vielä 75 vuotta myöhemminkin rouva E:n intohimosta alkunsa saanut Potter-mallisto tulisi voimaan hyvin, antamaan työtä monille taitaville käsille, jatkamaan apurahojen jakamista ja sillä olisi käyttäjiä aina kaukaisia siirtokuntia myöten!

Tämä oli satua. Tuollaistahan ei oikeasti tapahdu. Paitsi että…

Satumainen tositarina saadaan, kun Harry Potterin tilalle vaihdetaan kansalliseepoksemme Kalevala ja vaatteiden tilalle korut. Kalevalaa ei kai oikein sopisi verrata sen rinnalla höyhensarjalaisiin Pottereihin, vaikka Kalevala Korun tarinaan mahtuu kylläkin aikamoisia ihmeitä. Pienimpiä niistä ei ole, että vuonna 1937, käytännössä vain tuokio sisällissodan jälkeen, kirjailija Elsa Heporauta sai asiansa, eli Louhi-patsashankkeen taakse kalevalaisen aatteen yhdistäminä satoja naisia yli kaikkien puolue- ja luokkarajojen.

Ja kun hanke lopulta sai siipiensä alle tuulta enemmän kuin kukaan olisi arvannut, alkoi tämä 54-vuotias visionääri määrätietoisesti kehittää yrityksen toimintaa – välillä jääräpäisen omavaltaisestikin näkemystään toteuttaen. Hänen ohjettaan noudattaen muinaiskoruilla aloittanut yritys paitsi kopioi vanhaa myös loi uutta – ja luo tänäkin päivänä.

Elsa Heporaudasta jääneet tiedot kuvaavat vahvaa, tulisieluista naista, joka ei varmasti ollut aina helppo eikä kiltti, ei ollenkaan sellainen kuin täältä katsoen 1930-luvun naisen voisi kuvitella olleen. Hän matkusti Amerikkaan pitämään valtavan luentokiertueen Kalevalasta ja koruista, hän tapasi Eleanor Rooseveltin, hän ymmärsi verkostoitumisen arvon, kehitti ja kehittyi alkuunsaattamansa yrityksen hallinnossa yli 70-vuotiaksi. Elsa Heporaudan esimerkki vinkkaa, että elämä ei lopu vielä pelottavaan keski-ikäänkään – ellei itse rakenna muureja päänsä sisään. Kaikki on mahdollista iässä kuin iässä. Tarvitaan vain riittävästi tahtoa ja tarmoa.

Piakkoin alkaisi kalenterin mukaan omalla kohdallani olla seuraavan ikäkausikriisin paikka. Mutta, äh, mitä turhia. Tällä kertaa taidankin jättää sen väliin…