Astu Tarinaan -palstan kanssablogistini Charlie kirjoitti taannoin avonaisen kaula-aukon aiheuttamasta haitasta asiakaspalvelussa. Se kun saattaa saada asiakkaalla sekä katseen että ajatuksen harhautumaan itse asiasta sivupoluille. Blogia lukiessani tunsin pienen piston omatunnossani, sillä tunnustan: tuijotan muiden naisten rintoja.

Tai, no, ihan tarkalleen ottaen en tiiraile nimenomaan kanssasiskojeni rintoja, vaikka siltä se saattaa vaikuttaa jos silmieni suunnan sattuu havaitsemaan. Oikeasti katse tarkentuu dekoltén alueelle, ja mielessä pyörivät puhtaan ammatilliset ajatukset.

Selitän. Kun suunnittelen koruja, en suunnittele niitä vain itselleni. Se olisi tietysti helpointa, ajatella vain itseään ja omia tarpeitaan, tehdä sellaisia koruja, joita itse tarvitsen ja tahdon. Mutta… Tässä on lainauksen paikka:

”Mitä on säveltäjä, jonka teoksia ei soiteta, tai näytelmäkirjailija ilman teatteria? Levitys antaa luomistyölle moninaisen ja arvaamattoman elämän, jota ilman se on vain eloton esine.”

Näin kirjoittaa Michel Tournier novellikokoelmassaan Rakastavaisten illallinen.

Niinpä. Haluan tehdä koruja muidenkin kuin itseni iloksi. Ja koska meitä ihmisiä on niin mahdottoman monen tyylisiä, muotoisia ja kokoisia, ei sama koru pue eikä miellytä jokaista. Katselen kanssasiskoja kuvitellen millainen koru sopisi parhaiten juuri hänelle, mikä istuisi hänen asuunsa ja persoonaansa, jopa elämäntapaansa. Siitä siis lasittuneen ja intensiivisen välillä seilaava katseeni: näen silmissäni asioita, joita ei vielä ole olemassakaan.

Vaikka mietinkin korua toisen ihmisen tarpeisiin, on suunnittelussa kaikesta huolimatta silti oltava uskollinen omalle näkemykselleen. Sillä jos koru ei puhuttele minua itseäni, kuinka voisin toivoa sen koskettavan ketään muutakaan? Ja juuri se on asia, jota tahdon työlläni tehdä. Säveltäjä käyttää musiikkia, kirjailija sanoja. Kultaseppä puhuu koruin.