Pamelan tarinaa

Olin äskettäin kuuntelemassa kun Pamela Tola jutteli unelmista ja niiden toteuttamisesta. Häntä oli todella mukava kuunnella ja nyökytellä samalla itsekseen: juuri noin, ihan totta!

Pamela Tola on noin nuoreksi naiseksi tehnyt harvinaisen monesta unelmastaan totta. Pelkästään Teatterikorkeakouluun pääseminen on jäänyt usealle pyrkijälle haaveen tasolle, puhumattakaan siitä, että kaksi näyttelijää päättävät tehdä yhdessä leffan – käsikirjoittaa, näytellä, maskeerata, ohjata, puvustaa… – ja vielä todella onnistuvat aikeessaan! Melkein tekisi mieli kadehtia, vielä kun monitoiminaiset ovat söpöjä kuin karamellit.

Kadehtimisen aikeet katoavat Pamelaa kuunnellessa. Hän kertoi kaunistelematta retuperälle jääneestä yläasteestaan, vähän niin ja näin olleesta lapsuudenperheestään, kitkeristä tunnelmista kun kaveri pääsi Teatterikorkeaan ensimmäisellä yrittämällä hänen itsensä palatessa maitojunalla kotiin, itsetunto-ongelmista ja uskonpuutteesta omiin kykyihin, mutta vastapainoksi myös lannistumattomasta yrittämisestä.

Numeroita voi korottaa, kouluun voi pyrkiä uudestaan, alaa voi vaihtaa, uutta kokeilla, tehdä sitä mistä nauttii vaikka sitten harrastaen ellei ammatiksi asti. Pääasia on, ettei muumioidu murehtimaan sitä mikä ei onnistu. Omassakin elämässäni on paljon asioita, joiden toivoisin olevan toisin, mutta koska en niille mitään voi, yritän keskittyä niihin joihin voin vaikuttaa.

Pamelan ajatuksiin lisäisin vielä, että on myös paras hyväksyä se fakta, että me ihmiset emme ole tasa-arvoisessa asemassa lähtökohdiltamme. Aina joku on lahjakkaampi, kauniimpi, varakkaampi, kannustavammasta kodista tai muuten vain syntynyt onnellisempien tähtien alla kuin itse on.

Jaa jaa, niin niin. Semmoista se vain on! Mitä tehdä? Kadehtia kalatkin vedestä, vai rakentaa oma paikkansa maailmassa niillä mahdollisuuksilla, joita on?

Unelman ei ole pakko olla suuri, eikä iloa tuottavan asia olla työ, mutta mielekästä tekemistä, intohimoa johonkin toivoisin kaikille. Omia sormiani syyhyttää tällä hetkellä mm. vanha rakas harrastus, tilkkutyöt. En takuulla ole siinä puuhassa mikään virtuoosi, mutta kovasti paljon harrastus silti tuottaa iloa tekijälleen. Pienen mittakaavan haaveeni on saada peitto valmiiksi ennen kesää ja käyttöön siihen paikkaan, johon olen sen ajatellut. Ja jos en saakaan, niin syksymmällä sitten…

Mielenkiinnolla odotan Pamelan Tolan ja Pihla Viitalan leffan Elma ja Liisa näkemistä. Ainakaan sitä ei onneksi tarvitse odottaa syksyyn asti!