Pupu

Viimeksi kirjoitin tyttöni varastetusta vauvasormuksesta. Niin kultaseppä kuin olenkin ja kykenevä valmistamaan sen tilalle uuden, en kuitenkaan ole tehnyt niin. Osittain syynä on vanha tuttu ”suutarin lapsilla ei ole kenkiä” -ilmiö, mutta ei silti pelkästään se.

En ole saanut tehtyä uutta, koska on tuntunut siltä, että kun alkuperäinen nyt kerran on viety ja menetetty, ei uusi kuitenkaan voi korvata sitä. Se olisi pelkkä korvike, koska ensimmäiseen liittyneet muistot eivät voi siirtyä uuteen.

Edellistä postausta kommentoineen lukijan ansiosta mieleeni muistui samaisen tyttären pehmolelu, Unipupu. Hän oli hyvin tuore, hyvin pieni, ruttuinen toukka saadessaan sen ystävältäni, joka puolestaan oli hankkinut sen pupuntekotaitoiselta isosiskoltaan. Flanellipupu oli täydellisen sopiva vauvan nyrkin rutistaa ja sormien nypeltää. Se oli peukaloon yhdistettynä unilääke vailla vertaa – siitä nimi Unipupu – mutta myös valveilla aina taaperon käden ulottuvilla, oltiinpa sitten ruokapöydässä tai hiekkalaatikolla. (Lapsella ei, sivumennen sanoen, ole yhtään allergiaa. Hyvin siedätetty.)

Kiihkeä kiintymys vaati veronsa. Ennen pitkää Unipupusta oli jäljellä loppuunniistettyä paperinenäliinaa muistuttava nöyhtäpaakku. Tärkeä nöyhtäpaakku. 90 % alkuperäisestä pehmosta oli yksinkertaisesti muuttunut tomuksi ja kadonnut maailman tuuliin. Siinä vaiheessa tein radikaalin liikkeen ja tilasin tekijältä uuden pupun, vaikka raskaasti epäillen sen kelpaamista riekaleen tilalle.

Ja niin vain kelpasi kuitenkin! Unipupun seuraaja, Päiväpupu, palveli lapsosta vuosia, edeltäjälleen kunniaa tehden. Rääsyhän siitäkin tuli ajan mittaan, mutta se on yhä tallessa, ja sen nähdessäni muistan aina sekä alkuperäisen pupun että sen omistajan ennen unentuloa pehmeää kangasta tunnustelevat sormet. Ensimmäisenkin pupun muisto pysyy siis tuoreena uuden ansiosta.

Vaikkei samaa vauhtia kuin flanellipupua, verottaa korujakin paitsi varkaus tai hukkaaminen, myös ajan hammas. Rakkaan korun ahkera käyttö aiheuttaa väistämättä kulumista metallissa, siitä ei pääse mihinkään. Jonain päivänä saattaa olla viisainta siirtää lempikoru rasiaan, pois arkikäytöstä. Toivottavasti Uni-/Päiväpupujen tarina lohduttaa silloin.

Minua se ainakin auttoi, sillä ehkä, ehkäpä lapseni varastettuun koruun liittyvä tarina ja tunnelataus voivat sittenkin siirtyä sen seuraajaan! Nyt vain uutta sormusta suunnittelemaan.

Kiitos, Tirlittan  :)