Oman lapsen menettämisen pelko

 

Esikoisen raskauden aikana hehkuin onnea. Vaikka aina ennen sikiön ultraamista jännitti että onhan kaikki varmasti hyvin, minulla oli silti vahva luottamus siihen että kaikki menee hyvin. Ja niin menikin.

 

Kun aloin odottamaan toista lastamme, valtasi minut alusta alkaen pelko. Pelko siitä, että tämä lapsi ei päädy syliimme asti. Tein ensimmäisen kolmanneksen aikana useita raskaustestejä aina vain varmistaakseni että olenko nyt varmasti raskaana, sillä olin epäluuloinen. ”Ehkä se on tuulimuna, tai keskeytynyt keskenmeno”. Oman mielenrauhan vuoksi varasin ajan varhaisraskauden ultraan. Ja siellä hän sitten oli, meidän pikku-E sydän sykkien. Vasta tuolloin uskoin että todella olen raskaana, mutta pelko ei siltikään helpottanut. Minut valtasi vahva tunne siitä että jotain tässä raskaudessa menee pieleen. Joko raskaus menee kesken, vauva todetaan rakenneultrassa vaikeasti vammaiseksi, ehkä hän kuolee kohtuun tai synnytykseen.

 

Neuvolassa en kehdannut peloistani puhua, vaikka tiedän että se olisi ollut varmasti juuri se paikka missä suu olisi kannattanut avata. Vauvaa ultrattiin raskauden aikana useita kertoja, sillä meillä ultrataan myös lääkärin tarkastuksen yhteydessä ja kävimme ylimääräisessä 4D- ultrassakin. Tämä toi itselle aina hetkellisesti mielenrauhaa, sillä tiesin että ainakin nyt hän on vielä hengissä eikä kukaan ole huomannut mitään poikkeavaa.

 

Kahden tuttavani kohdalle on osunut kohtukuolema raskauden viimeisillä viikoilla, joten nyt aloin pelkäämään sitä. Vauva oli onneksi melko liikkuvainen tapaus pitkin päivää, joten hysteerisenä ei tarvinnut liikelaskentaa tehdä. Paitsi kerran, pari päivää ennen synnytystä kun neiti oli ollut pari päivää todella vaisu eikö liikelaskenta täyttynyt. Kävin tuolloin äitiyspolilla käyrillä ja tottakai vauva alkoi silloin liikkua kunnolla. Jälkikäteen tajusin että joidenkin mukaanhan on tavallista että vauva rauhoittuu ennen synnytystä, ja näin taisi olla meidänkin tapauksessa.

 

Synnytystä en osannut pelätä, se meni nimittäin esikoisen kanssa hyvin ja luotin omaan kroppaani tässä asiassa. Toki yllätyksiä voi tulla aina, mutta en osannut niitä etukäteen pelätä. Synnytys menikin hyvin ja saatuani vauvan syliin, unohtui kaikki pelot. 

 

Pelot kuitenkin palasivat hiljattain ja nyt oman lapsen menettämisen pelko on vahvasti läsnä. Asiaa ei auta se, että luen lasten päikkäreiden aikana Iltalehden nettisivuja josta saa lukea lähinnä ahdistavia uutisia. Mitäs jos ne tukehtuu, jos tulee nukkuessa aivoverenvuoto, kätkytkuolema? Jos isompi putoaa päiväkodissa vaikka liukumäestä, tai jos joudumme kolariin ja lapset eivät selviä. Jos joku ajaa autolla yli kun ylitämme katua, jos joudumme keskelle terrori-iskua tai talo palaa kun nukumme?

 

Lasten saamisen myötä mukana tulee niin vahva tunneside omaan lapseen, ettei sitä sidettä voi verrata mihinkään muuhun tunteeseen. Ei ole  mitään mitä en lasteni eteen tekisi. Jos heille sattuisi jotain, hajoaisin täysin enkä kertakaikkiaan voi uskoa että selviäisin sellaisesta menetyksestä koskaan enää normaaliksi ja ehjäksi ihmiseksi.

 

7F37AE9E-DF88-4F22-B14A-4566F15D7EDC.jpeg

 

Tällä viikolla luin jälleen kerran Iltalehden sivuilta Yleltä tulevasta dokumentista nimeltä ”Meidän Liinu”. Dokumentti kertoo harvinaiseen Aleksanderin tautiin 2- vuotiaana menehtyneestä Liinusta ja hänen perheestään. Dokumentti on koostettu Liinun vanhempien kuvaamasta materiaalista joka käsittelee heidän joka päiväistä elämäänsä, Liinun sairautta ja lopuksi Liinun kuolemaa ja hautajaisia. Kun luin tuon tekstin dokumentista, itkin, itkin ja itkin. Mietin mielessäni että en voi katsoa kyseistä dokumenttia sillä tiedän että se ottaa sydämestä ja jään Liinua suremaan vaikka en häntä edes tuntenut.

 

Illalla nukkumaan mennessä mainitsin miehelleni dokumentista ja aloin jälleen itkemään. Aloin miettiä sitä, että millaiset hautajaiset on jos ei kuulu kirkkoon? Me emme siis kuulu kirkkoon emmekä näin ollen kastaneet tyttöjäkään, he saavat sitten itse isompana päättää haluavatko liittyä kirkkoon. Mutta nyt aloin miettiä että jos heille tapahtuisi jotain, haluaisin että heille voidaan järjestää kunnon hautajaiset jossa pappi siunaa heidät viimeiselle matkalle.

 

Seuraavana päivänä minun oli pakko katsoa dokumentti. Ja kyllä, se mursi minut täysin. Kuinka sitä voikaan olla näin aidosti surullinen täysin tuntemattoman lapsen kohtalosta ja myötäelää hänen vanhempiensa surua? Ehkä tunne johtuu siitä, että itsellä on kaksi pientä tyttöä ja dokumentti saa väkisinkin miettimään sitä että kuinka väärin tässä maailmassa on se, että lapsi kuolee ja että vanhemmat joutuvat oman rakkaimpansa hyvästelemään ikuisesti. Kuinka tuollaisesta surusta voi itse selvitä hengissä, miten se voi olla mahdollista?! Olen itkenyt Liinun ja hänen perheensä tarinaa nyt useamman päivän. Olen myös katsonut dokumentin tällä viikolla kolmesti. Liinun tarina on surullinen ja se koskettaa minua jostain poikkeuksellisen syvältä jostain syystä, mutta olen tyytyväinen että katsoin sen. Tarina oli kuitenkin kaikesta surullisuudesta huolimatta kaunis. Kuinka ihanaa oli nähdä kuinka rakastavat vanhemmat hänellä oli ja Liinu sai olla loppuun asti kotona oman perheensä kanssa. Lämpö ja rakkaus välittyivät vahvasti.

 

B2D13EFC-A007-44FF-9588-588056656CAE.jpeg

 

Kun on rankka päivä kotona, ja ei jaksaisi kuunnella lasten huutamista niin mietin, että he sentään ovat tässä. Minun lapseni ovat pieniä ja he ovat hengissä. Minä ja heidän isänsä olemme heille parasta maailmassa ja he ovat rakkainta ja parhainta mitä me tiedämme. Vaikka kuinka väsyttäisi, niin he ovat pieniä vain lyhyen hetken ja sen ajan jaksaa läpi vaikka harmaan kiven. He ovat elossa ja aion tehdä kaikkeni pitääkseni heidät turvassa kaikelta pahalta. Vaikka kuinka pitäisi siivota, laittaa pyykkejä, käydä jumpassa ja ties mitä muuta ”pitäisi”, yritän muistaa joka kerta sen että nuo asiat ehdin tehdä kyllä vähän myöhemminkin. Mutta lapset ovat pieniä tässä ja nyt ja heihin minun tulee panostaa. Heitä ei kiinnosta, onko lipaston päällä pölyä, tai onko tiskipöydällä tiskejä. Heille tärkeintä on että saavat tehdä jotain juuri minun kanssani, on se tekeminen sitten ihan mitä vaan. Yhdessä oleminen on ainoa asia millä on heille merkitystä ja onhan se parasta myös meille. Kun oma lapsi on onnellinen siitä että saa viettää minun kanssani aikaa, niin mikä muu muka olisi tärkeämpää kuin tehdä heidät onnelliseksi olemalla yhdessä niin paljon kuin mahdollista?

 

Muistetaan olla kiitollisia lapsistamme ja joka ikisestä hetkestä jonka saamme heidän kanssaan viettää. Halataan, suukotetaan ja sanotaan että rakastamme heitä jotta he eivät hetkelläkään joutuisi sitä epäilemään. Olemme etuoikeutettuja kun saamme elää elämäämme lapsiemme kanssa, nautitaan siis heistä <3

Kommentit (2)
  1. Hei,

    Tajuan pelkosi ja olen pahoillani, että se vaikuttaa sinuun noin voimallisesti. Toivon, että kaikki menee hyvin ja pelkos hälvenee tai ainakin lievittyy. Tunnistan osan ajatuksistasi omilta raskauden ajoiltani.

    Olen itse menettänyt lapseni. Siitä on yli 18 vuotta ja tyttärenu kuoli onnettomuuden kautta. Olen oppinut elämään. Olen riittävän ehyt ja riittävän onnellinen. 

    Usko hyvään ja keskity onneen. 

    Kaikkea hyvää teille <3

    1. Kiitos sinulle ja olen pahoillani että olet menettänyt lapsesi <3

       

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *