…ja todellakin näin lähelle. 

Kävin tekemässä muutaman tunnin junamatkan päässä 24h irtioton arjesta ilman miestä ja poikaa. Ystävän luokse tehtyä reissua oli siiretty ja siirretty, nyt päätin lähteä. Missään vaiheessa en ollut super super-innostunut, sillälailla niin kuin ennen, niinä huolettomina aikoina ryyppyreissuja suunnitellessa. Toki olin innoissani, mutta takaraivossa jyskyttävästä (”sulla on lapsi kotona”, ”tämä reissu maksaa”) en päässyt eroon. Suunnitelmissa alunperin ollut baarikeikka vaihtui kaverin kollareihin, sohvaan, viinipulloon ja kasaan elokuvia. Ei huono. Just hyvä.

Mutta voi, kyllä oli ikävä kotiin!

Reissu oli kuitenkin hyödyllinen. nähtiin pitkästä aikaa ystävän kanssa ja se oli mukavaa. Hieman on sellainen olo, että puhumme toistemme ohi. Elämäntilanteet ovat niin erilaiset kuin vain voi olla. Kuitenkin tunnen, että kumpikin tahtoo pysyä ystävinä. Ja onhan meillä niin paljon yhteisiä vuosia ja niihin mahtuneita juttuja takana, että ehkä tämä jotenkin vaikeampi ystävyyden vaihe sujuu niiden avulla. 

Toisekseen, ymmärsin taas kuinka hyvä ja ihana elämä minulla onkaan. Tuolla sivupalkissahan lukee, että kaverit jatkaa bailaamistaan. No, niin he jatkavatkin. Rehellisesti sanottuna se on ennen tuntunut hieman pahalta, mutta nyt tuli jotenkin viimeinen niitti tuolle tunteelle. En ole enää se sama, joka on jatkoilla kymmeneen asti aamulla. 

Tänään olen sellainen, että minulla on lapsi ja olen naimisissa. Opiskelen, käyn kaupassa ja suunnittelen viikon ruokalistaa. Pesen pyykkiä, siivoan komeroita ja yritän helpottaa arkeamme pienillä rutiineilla ja tekemällä asiat kotona mahdollisimman fiksusti, tehokkaasti ja aikaasäästävästi. Lempiblogini nimi on Jennin Arkijärki. 😀 Ja minä nautin tästä kaikesta! 

Ei tarvitse väkisin yrittää valvoa viiteen vakuutellen itselleen ja muille, että se on kivaa. Tai yhtä kivaa kuin ennen. Prioriteetit elämässäni ovat täysin erit nyt. Valitettavasti tämä heijastuu ihmissuhteisiin tietyllä tapaa, juurikin ystävyyssuhteisiin niiden ihmisten kesken, kenen kanssa ennen riekuin. Ja kun osa ”ystävistä” on kadonnut pierun lailla ilmaan, eikä uusia ole tavallaan tullut tilalle, on vähän sellainen huoli. Huoli siitä, että onko minulla tarpeeksi ystäviä. Minkä verran niitä pitää olla? 

Haluan ajatella, että laatu korvaa määrän. Silti on ikävä sellaista entiseen elämään kuulunutta yhteisöä. Sitä porukkaa jolla vietettiin juhannukset, uudet vuodet sun muut isot juhlat. Sitä porukkaa emme saaneet miehen kanssa siirrettyä kanssamme tähän uuteen elämänvaiheeseen, ja se surettaa. Mutta aikansa kutakin.

Ja tärkeintä minulle on oma perhe, ja vaikka ällöltä saattakin kuulostaa, mieheni on paras ystäväni. 

Olipahan ajatusoksennus!