Olen aina viihtynyt yksin. En ole seurapiirikelpoinen ja yleensäkin kaveriseurassa se, jonka päälle puhutaan ja jonka jutuille ei kukaan oikeastaan naura. Oikein hyvää ystävää minulla ei ole koskaan ollut. Tai niin minä luulin.

Mieheni lähti kolmeksi viikoksi ulkomaille työkeikalle ja jäin kahden lapseni kanssa kotiin. Huonoa tuuria oli kun esikoinen sairastui laryngiittiin edellisenä yönä kun mieheni lähti. No eihän siinä mitään on meillä ennenkin sairastettu ja paljonkin, mutta ajoitus oli vain huono. Hoidin kotia viikon verran niin kuin taisin ja käytin pojan lääkärissäkin kun korvatulehdus iski. Perhetuttumme kävi meitä moikkaamassa kahviseurana ja jutusteltiin  mukavia. Kaikki sujui kunnes kuopuos sairastui, samaan tautiin. Pieni, alta kolmikuinen vauva, jolla laryngiitti ei kuullosta kivalta, mutta senkin kanssa pärjää kun tietää ennestään miten sairautta hoidetaan. Sairaalaanhan me jouduttiin sitten tukkoisuuden takia, mutta sekään ei suuremmin aiheuttanut päänvaivaa. Esikoinen oli silloin isovanhemmillaan hoidossa ja kaikki kuitenkin kohtuu hyvin.

Kaksi viikkoa siis meni ja lapset sairastivat. Olihan siinä oma työnsä, mutta mielestäni jaksoin ihan hyvin. Yöllä nyt valvottiin ja tunnin välein heräiltiin, mutta sitähän se on sairaiden lasten kanssa. Ihan hyvin minä jaksoin. Ja sitten tulin itse kipeäksi. Jo väsytti hieman, mutta enää reilu viikko ja mieheni tulee kotiin. Perhetuttumme (sanotaan vaikka ”P”) joka kävi meillä kahvilla laittoi viestiä. ” Tule meille.” No enhän minä..tai voin kait käydä..tai korkeintaan yhden yön olla. No ainakin käydään joo.. ”P” sanoi että saadaan tulla ja olla yötä jos halutaan. Piti minua suostutella, eihän meillä nyt hätää ole ollut, niin miksi rikkoa hyvää kaavaa? Mentiin kuitenkin.

Siellä ollessa sain levätä ja sairastaa itse rauhassa. Sain jutella ”P”: n seurassa ja vähän purkaa tuntojani muistakin asioista. Vasta parin yön jälkeen huomasin miten väsynyt olin. Vasta siellä ollessa ymmärsin ettei minulla olisi ollut enää voimia viimeiseen viikkoon. Tai ehkä olisi, mutta hyvin vähiin olisin joutunut ne venyttämään. Samaan aikaan tapahtui pohjois-savossa kaksi (väsyneen?) perheen äidin aiheuttamaa tragediaa. Luulin aluksi että ”P” vitsailee, mutta jälkeenpäin ymmärsin että huoli oli todellinen kun hän halusi meidät perheensä luokse, myös tapahtuneiden asioiden johdosta. Joku olisi voinut loukkaantua kun epäillään jaksamista ja omien lasten turvallisuutta (ja myönnetään, salaa loukkaannuin aluksi itsekkin), mutta levättyäni muutaman yön huomasin että äidit, jotka rakastavat syvästi lapsiaan ja vannovat etteivät koskaan vahingoittaisi tai millään lailla satuttaisi omia lapsiaan, väsyvät. Olin yksi niistä väsyneistä äideistä, joka ajatteli etten ikimaailmassa tee mitään. Mutta entäs jos viimeisen viikon aikana, itse vielä kipeänä ja lapset toipilaana, olisikin vain naksahtanut päässä.. Saati sitten mitä olisi tapahtunut kun sain pari todella vaikeaa astmakohtausta. Entä jos olisin ollut lasten kanssa keskenään kotona? Onneksi en. Pari yötä venyi viikoksi 🙂

”P” sai minut ymmärtämään paljon asioita. Hänen kanssaan on hyvä ja turvallista jutella. En enää sano häntä ”perhetutuksi”. Kutsun häntä ”ystäväksi”, ”hyväksi ystäväksi”.

Jokainen tarvitsee edes yhden tälläisen henkilön. Yhden ihmisen johon luottaa ja pitää huolta myös sinusta kun se läheisin on jossain kaukana. En aikaisemmin ymmärtänyt tätä, mutta jokaisella mahdollisesti olisikin tälläinen henkilö elämässään, mutta ystävyyttä ei aina huomaa. ”P” on kuitenkin ollut elämässämme jo muutaman vuoden ajan, mutta vasta nyt olen ymärtänyt hänen arvonsa. Vasta nyt olen ymmärtänyt kaikkien ystävieni arvon ja pikkuhiljaa sen heille kertonutkin.

Tämä on kaikille niille jotka pitävät minua ystävänään (”P”:n innoittamana): Olen tässä ja teitä varten, autan jos voin. Jos en muuhun pysty, niin olkapään tajoan jota vasten saa itkeä.

Kaikella rakkaudella ”J”

Ja ”P”, jos tunnistat itsesi tästä. Tiedät, että olet vaikuttanut elämääni ja tehnyt minusta paremman ihmisen. Kiitos <3