Yksin olemisen rauha

Junaan tulee kaunis, pitkäsäärinen nainen korkeissa korkokengissä ja kiharapilvi pipon alta ryöpyten. Toisin kuin kaikilla muilla tähän aikaan vuodesta matkustavista hänellä ei ole monia pakaaseja mukana, ainoastaan käsilaukku. Arvelen, ettei hän ole matkustamassa joululomalle. Kohta käytävää pitkin tulee järisyttävän komea mies muutaman laukun kanssa. Mies ja nainen ovatkin pari. Jotta nainen voisi käyttää korkokenkiä ja näyttää tyrmistyttävän upealta, on hänellä selkeästi oltava mies, joka kantaa laukut.

Viereeni neljän istuimen paikalle tulee toinen pariskunta. Kauniita ihmisiä vain tulvii junaan. Pari valloittaa neljä istumapaikkaa, vaikka juna on täynnä. Kohta he joutuvat siirtymään, ajattelen vahingoniloisena, sillä tiedän ostaneeni viimeisen junalipun ja paikkojen todella olevan täynnä. He saavat kuitenkin olla rauhassa. Yhdessä he riisuvat ulkovaatteet ja kaivavat viihdykettä repuistaan, tekevät olonsa mukavaksi. Mies nostaa jalat vastakkaiselle penkille ja nainen letittää paksua vaaleaa tukkaansa. Yhdessä he käyvät hakemassa lihapullat ja muusit, kahvia ja teetä. Katsovat elokuvaa yhdessä läppäriltä omista kuulokkeista. Yhdessä he vaipuvat omiin junatekemisiinsä: puhelimen selailuun, tietokoneella olemiseen. Heillä näyttää olevan helppoa yhdessä.

Ja mitä minä teen? Tajuan kokoajan vain paremmin ja paremmin, miltä yksinäisyys tuntuu. Se on sitä kun saa aivan itse päättää, minne menee jouluksi. Vanhempien luo tietysti, kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Saa tehdä lomallaan ihan mitä huvittaa. Siis mennä vanhempien luo ja hengata loppuloman kotona. Saa päättää kuinka kauan viipyy vanhemmilla. Viisi päivää nyt ainakin, kun ei ole periaatteessa mitään syytä lähteä kotiin. Saa kuunnella kavereiden valitusta siitä, kuinka vaikeaa on jakaa aika omien ja puolison vanhempien luona, aina joutuu tinkimään, koskaan ei saa olla rauhassa.

Ja mitä se yksin olemisen rauha sitten on? Se on sitä, että keksii, ostaa, maksaa ja paketoi yksin kaikki lahjat. Se on sitä, kun raahaa itse kaikki kassit ja nyssäkät ruuhkaisessa junassa. (Korkokengistä on turha unelmoida.) Se on sitä, ettei kenenkään kättä voi puristaa illallispöydässä elehtien, että kohta tämä on ohi. Se on sitä, että herää vanhassa lapsuuden huoneessaan jouluaamuna aivan yksin, kävelee tutut askeleet keittiöön ja ihmettelee onko mikään muuttunut sitten tyttöaikojen. Se on sitä, ettei joululahjoja jakaessa ole erityistä jännitystä siitä, pitääkö joku lahjasta tai mitä saa lahjaksi. Se on sitä, että perheen kanssa vietetyn ajan jälkeen sitä palaa kotiinsa, huokaa hiljaisuudessa ja tajuaa, ettei se hiljaisuus ole sitä touhua ja tohinaa parempaa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *