Kunpa joku…

Kunpa joku pitelisi minua kädestä. Istuin ratikassa ja tuo lause tipahti päähäni. Sitä juuri enkä mitään muuta minä haluan elämääni.

En halua myöntää, mutta ehkä tämä on epätoivoista valitusta. En haluaisi, mutta ehkä tämä on yksi tuskanhuuto pääkaupungin sinkkumarkkinoilta: akateemisesti koulutettu ja uraa tekevä nuori nainen elää unelmoimaansa elämää – mutta yksin. Jakaa asuntonsa toisen samanlaisen kanssa, vaikkei mitään muuta haluaisikaan kuin perustaa oman kodin. Muuttaa lautalattiaiseen vanhaan ja viehättävään kivitaloon miehen kanssa, joka myös haluaa keitellä aamulla espressot ja lukea hesaria. Jolla olisi äänentoistolaitteet, koska minulla ei ole. Jolla ei tarvitse olla mielettömän sivistynyt kirjahylly, koska minulla on. Joka nikkaroisi ne hyllyt seinään, koska minä en pidä nikkaroinnista. Joka avaisi viinipullon, kun minä käärin sushia.

Iltaisin en saa unta näiltä ajatuksilta. Kasvatan vain lisää unelmia. Jotka suurenevat, tarkentuvat ja siksi leijailevat kauemmaksi. Tuntuu että ihan vasta, ihan muutamien kuukausien aikana olemassaoloni on lävistänyt tunne siitä, että minä haluan jonkun. En ketä tahansa. En poikaystävää. Haluan kumppanin.