Kerran minä rakastin miestä, joka oli suoraan unelmastani. (Unelmasta, yksikössä, ei minulla ole kuin yksi unelma ja se alkaa r:llä.) Tapasimme perinteisesti baarissa. Jotenkin hän vain tarttui kiinni katseeni, ja kun aloitimme puhumisen siitä ei tullut loppua. Hän oli kaikin tavoin täydellinen minulle. Minä olin kaikin tavoin täydellinen hänelle. Rakkauden tähtitaivaan välissä oli ainoastaan yksi suuri muuri.

Hän ei ollut valmis uuteen suhteeseen.

Vietimme melkein vuoden yhdessä kunnes hän vetäytyi. Sanoin hänelle: You are a fool if you leave me. Hän myönsi. Hän oli. Ja on edelleen.

En saattanut uskoa, että hän jättää minut, että hän päästää käsistään jotain niin ainutlaatuista, mitä meillä oli. Mutta ei ihmistä voi pakottaa rakastamaan. Ei ihmistä voi avata, ellei hän päästä vastustelusta irti. Ei ihmistä voi pelotella suhteeseen, jos avatuksi ja satutetuksi tuleminen on kaikki mitä hän pelkää.

Siteeraan nyt tunnettua ajattelijaa, piste sille, joka tunnistaa: ”Rakkaus sanoi: Olen kuin tuuli. En pääse sinne, missä ovet ja ikkunat ovat suljettuja.” Se rakkaus ei todella tullut luokseni, kävi vain kolkuttelemassa.

En saattanut uskoa, että hän jätti minut, enkä ymmärrä sitä vieläkään. Edelleen – siitä on yli vuosi aikaa – saatan pysähtyä tuon ajatuksen ääreen: miten hän saattoi jättää minut? Miten minä saatoin menettää hänet? Tuntui kuin joku olisi leikannut kohtalon langan poikki julmilla saksilla.

On koko elämän perustuksia vavisuttavaa kohdata jotain sellaista, jonka ei uskonut voivan tapahtua. Ja kun se tapahtuu, se muuttaa jotain perimmäistä. Tulin kyyniseksi. En halunnut, mutta en vain voinut sille mitään. En saattanut uskoa, että jotain niin kaunista riistetään minulta. Minullehan piti sattua vain hyviä asioita. Eikä minulta riistetty sitä ihmistä – eihän ketään voi omistaa – vaan minulta viettiin omat haaveeni, jotka olivat mitä ruusuisimmat.

Kuitenkin alan pikkuhiljaa löytää taas romantikon ja suuren naivistin sisältäni. Ehkei mitään kuollutkaan pysyvästi.