RAKKAUS EI SAAVU PAPPATAKISSA

Olen ottanut ensimmäisen askeleen nykyaikaan. Nettideitit. Ei mennyt ruusuisesti.

Tekstiviesti ystävälle: Aaaargh! Kävin nyt sitten treffeillä, kuten kehotit. Oli hirveää. Tyyppi oli opiskellut vuodesta 1999 asti. Like-laukku* vaan puuttui. Eikä ees tarjonnut kahvia.

[*Like-laukun omistaminen viittaa humanistipoikiin, jotka kulkevat sama vanha posteljoonilaukku olallaan ja jotka näyttävät (siksi) vielä kolmikymppisinäkin parikymppisiltä.]

Viesti lähti ystävälle, joka oli yllyttänyt päättäväisesti saanut mut vakuutettua nettideittailun olevan hyvä juttu. Hän antoi neuvoja: Mene nopeasti treffeille, sillä kirjoittelemiseen on turha tuhlata aikaa. Yksikin yhdyssanavirhe riittää dumppaamiseen.

Treffimentorini soitti ja hädin tuskin saimme puhuttua hysteeriseltä naurulta:

Minä: Aaaarg, se oli hirveää hirveää hirveää. Tiesin sen heti kun näin tyypin, ettei siitä mitään tuu.

Mentori: Olisit lähtenyt

Minä: No en voinut! Eihän sitä voi ihmistä tuomita ennen kuin tutustuu.

Mentori: No miltä se näytti?

Minä: Hirveeltä! Törppö pipo ja pappatakki.

Mentori: Miks et lähtenyt meneen?

Minä: No kun eihän sitä voi tietää ulkonäön perusteella keneen sitä rakast…

Mentori: EI! RAKKAUS EI SAAVU PAPPATAKKI PÄÄLLÄ!

Pohdimme miten tällainen vahinko oli päässyt käymään, ja kävi ilmi etten ollut noudattanut kriittisen tärkeitä ohjeita. Yhdyssanavirheistä en menisi dumppaamaan, mutta se miten ihminen kirjoittaa itsestään kertoo paljon. Jos itsestä osaa kertoa noin kolme lausetta ja niissäkin on vaatimaton sävy asian pitäisi olla harvinaisen selvä. Mentori käski soittaa tyypille ennen treffejä. En soittanut. Puhumalla saa paljon paremman kuvan niin ettei kaikki jää pelkän paperisen kirjoituksen varaan. Hyvät kirjoittajat saattavat olla hyvinkin sosiaalisesti estyneitä, eikä sosiaalisesti estynyt ole mies minun mieleeni. Mentorini käski olemaan myös kriittinen. En ollut. Lähdin kahville kun joku vaan pyysi. Virhe!

Mitä opimme tästä? Ei pidä olla helppo. Ja rakkaus ei saavu pappatakki päällä.