Oltiin perjantaina Hildegardin kanssa päiväretkellä Yorkissa. Mielettömän kaunis kaupunki! Kun astuttiin bussista ulos, ei voinut kuin hymyillä, tiedä mikä taika mestassa oli, mutta tuntui kotoisalta. Päivä oli muuten onnistunut, mutta takaisinpaluu ei sujunut ihan niin kuin Strömsössä. Odotimme bussia pysäkille, jonka piti viedä meidät Leedsiin, jossa olisi puolen tunnin odotus ja vaihto Sheffieldiin vievään bussiin. Odotimme tovin eikä bussia kuulunut. Lopulta pysäkille saapui Leedsiin menevä bussi, mutta firma ei vaikuttanut ihan oikealta. Kysyimme kuskilta oliko tämä oikea bussi, tutkaili lippujamme hetken ja totesi, että sinne hän on jokatapuksessa menossa, hypätkää kyytiin.

Ensin olimme että wau. Mutta, note to yourself: odota aina, aina, sitä bussia (ja firmaa), johon olet lipun ostanut. Bussi, johon hyppäsimme, kiersi kaiken maailman kinttupolkuja, eikä reitti ollut todellakaan sama, jota tulimme. Kello alkoi uhkaavasti myös näyttää vaihtobussin lähtöaikaa. Siinä kohtaa, kun näimme edessämme noin kolmen kilometrin autojonon ja peltikolarin (onneksi ei ketään ollut sattunut), tajuttiin, että tää peli oli nyt menetty. Muuten paluulla ei olisi ollut niin kiire, mutta olin luvannut mennä Patrickin kanssa Elenan kuoroesitystä ja mulla oli luonnolliset liput itselläni, joten Sheffieldiin oli päästävä. Paniikkipuhelu Patrickille, joka selvitti meille ensimmäiset junat Leedsista Sheffieldiin. Missattiin vaihtobussi viidellä minuutilla, joten munaravia juna-asemalle, hirveällä kiirellä lippujen ostaminen (täällä ei pääse laiturialueelle ilman lippua), ja luojan kiitos juna oli sen verran myöhässä, että ehdittiin siihen. Nyt jo naurattaa koko sekoilu, perjantaina ei niinkään, mutta Hildegardia lainaten: ”Ainakin on jotain kerrottavaa!”

Eilen oli Elenan ja hänen kämppiksensä yhteissynttärit, joihin päätettiin Patrickin kanssa tehdät kakku, tai kakut, koska yksihän ei riitä. Ilman mittaa tai sähkövatkainta ja välillä muutaman sananvaihdon jälkeen lopputulos oli punaviinisuklaakakku, joka sai paljon kehuja juhlakansalta (osa myönsi avoimesti, että heillä oli omat epäilyksensä). Teemana oli Harry Potter. En ole kovin suuri teemajuhlien ystävä, joten päätin olla jästi, jolloin pääsin helpolla. Olin kuulemma tylsä, mutta voin elää sen kanssa.

Ilta oli hauska ja jatkui suhteellisen pitkään, tänä aamuna olo oli sen mukainen. Kävimme aamupalalla Patrickin, Elenan ja Elenan veljen kanssa, jonka jälkeen pesiydyimme Patrickin kanssa olohuoneeseen tuijottamaan Bigbang theorya. Mulla elämä alkoi jo voittamaan, Patrick kuulemma kärsii ”toisesta aallosta”.

Tämän viikonlopun projektina on ollut kaksi presista, joista toinen on huomenna ja toinen tiistaina. Sanoja on yhteensä nolla, mutta viimein keksin huomiselle aiheen. Uskon hymyn ja hymyilemisen voimaan, joten huomenna jutellaan teemasta ”smiling in intercultural communication”. Menee todennäköisesti päin prinkkalaa, mutta sitä voi miettiä huomenna.

Viikon päästä olen kotona. Jos joku olisi sanonut ekan viikon jälkeen, ettet halua lopussa ihan vielä lähteä, olisin todennäköisesti nauranut päin naamaa. Mutta: saisko olla vielä yhden viikon? Vaikka tuunkin tammikuussa vielä kahdeksi viikoksi takaisin, ei se oo ihan sama asia. Vielä vähän aikaa? Vaikka on ikävä kotipuolen kaikkia tyyppejä, myös näitä tulee ikävä. Varsinainen käännös, mutta ehkä on parempi näin, koska silloin voi miettiä, että on oikeasti ollut hyvä reissu, kun ei ihan vielä malttaisi lähteä. Mutta onneksi on viikko!

En kerrasta oppinut, puhelin päätti pyyhkäistä tarinoinnin (ehkä se oli sen statement että liian pitkä?), lyhyesti:

Kaksi viikkoa sitten Tuomas oli täällä, onnensykkyrä.

Käytiin Peak Distric’n kansallispuistossa päiväretkellä, ja mulla oli uskomattoman hauska synttäripäivä ja -ilta! (Äiti lähetti lahjaksi fleece-pyjamahousut, fleeceponchon ja fleecepeiton sekä villasukat, miten niin olen saattanut mainita, että meillä on kylmä kuin Siperiassa?) Rento ja iloinen tunnelma, käytiin syömässä, sain Patrickin ideoiman ja Elenan toteuttaman yllätyskakun ravintolassa (saatoin myös herkitystä), ja iltaa jatkettiin pubissa. Tiesin että illasta tulee hyvä, mutten osannut edes toivoa yltä hauskaa iltaa.

Viikonloppureissu Lontoossa. Rentoiluviikonloppu, käveltiin ympäriinsä ja ihasteltiin paikkoja, syötiin hyvin ja nautittiin. En ole koskaan ollut niin hienossa hotellissa, kiitos isälle syntymäpäivälahjasta.

Muutin eilen kahden viikon jälkeen kirjasto takaisin ihmisten ilmoille, ja tuntuu enemmän kuin hyvältä olla kotona arki-iltana ennen kuutta (viime viikolla päivät pyöri 10-12 tunnissa). En (melkein) kolmen ja vuoden yliopistovuoden jälkeen ole vieläkään oppinut aloittamaan niitä hommia riittävän ajoissa, mutta sisulla ja raivolla sain esseen kasaan. Isoin kiitos palautuskuntoon saattamisesta menee Patrickille, joka auttoi niin asiasisällön (kuinka moni ystäväsi selittää sinulle puoliltaöin Lukesin vallan kolmen dimension mallia, käyttäen suklaata, porkkanaa ja perunaa esimerkkinäni niin, että yksinkertaisempikin kaiffari tajuaa) kuin kieliasun tarkistamisessa. Mulla on maailman paras kämppis! (Joskin en viime vuonna täysin arvostanut äänekästä sisääntuloa puoli neljältä aamulla, mutta universumi muisti minua aamulla, kun myöhäinen juhlija juttelin norjaa (toivottavasti) roskakorille.)

Pidin tänään ensimmäisen esitelmäni englanniksi. Joskus kannattaisi lukea niitä maileja joita opettaja lähettää, parantelin aikaisemmalle tunnille valmistelemaani esitystä, jotka tehtiin pienryhmissä, ja muutenkin panostin (kerrankin!), tunnilla sain kuulla että esityksen pitäminen olikin vapaaehtoista. Päätin olla rohkea ja pidin esityksen kun siihen kerran olin jo aikaa käyttänyt, 15 hengen ryhmästä yksi esitti lisäkseni. Sain paljon positiivista palautetta, ja olen tajuttoman ylpeä itsestäni. Monelle homma tuskin olisi ollut juuri mikää nakki, mutta mä ylitin itseni. Jostain on aloitettava. Mua ei haittaa esiintyä suomeksi, mutta heti kun kieli vaihtuu niin olen valmis juoksemaan karkuun. Ja se positiivinen palaute, olisin tanssinut ympyrää jos olisin ollut kotona. Heitin yläfemmat itselleni käytävällä, osasin jotain, hyvä minä!

Äiti lähetti eilen viestin, että ihanaa, kahden viikon päästä nähdään. Vastahan mä tulin tänne? Olisin todennäköisesti nauranut syyskuussa, jos joku olisi väittänyt olevani onnelinen tässä kohtaa, että onneksi tulen tammikuussa vielä pariksi viikoksi takaisin. Emmä vielä haluu mennä?! Vaikka samalla odotan kuin kuuta nousevaa päästä kotiin, koska on ikävä kaikkia ja kaikkea. Hupsua.

(Lauantaina oli Christmast Partyt Ranmooressa. Kukaan kotona tuskin uskoisi, että minä, pahin tunnettu nysvä, joka väsähtää aina ensimmäisenä, olin viimeisenä mohikaanina pystyssä! Aamulla vähän väsytti, ja esseen pilkunviilaaminen olis tuskaisinta mitä vähään aikaan on tarvinnut tehdä. Jos kanuunat pahenee tätä vauhtia, lopetan juhlimisen kun täytän 25 v. Eli ilo irti vielä kun selviää hengissä yhden päivän kärsimisellä.)