Kolhuja

Eilen aamulla vähän rönyttiin ja leukaan tuli vekki. Onneksi itku ei kestänyt kauaa ja laastarinkin annettiin olla rauhassa paikoillaan.  Hymy irtosi jo parin minuutin päästä niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Olemme onneksi selvinneet tytön kanssa hyvin pienillä kolhuilla ja sairasteluilla. Mutta silti joka flunssa, oksennus ja isompi kaatuminen tuntuu pahalta pienen puolesta ja pelästyttää. Muistan tyttömme ensimmäisen flunssan pikkuvauvana, jolloin hätääntyneenä kuuntelin sängyn vieressä, että saahan toinen henkeä. Aika ja kokemus onneksi opettavat suhtautumaan asioihin rauhallisemmin, sillä sitä tarvitaan. Kolhuja kun varmasti tulee vielä lisää ja paljon.

Niinhän se on, äitiys on jatkuvaa huolta. Nyt sen vasta alkaa pikkuhiljaa tajuamaan.

P.S. Koska lapset oikein alkavat tottelemaan? Vaaratilanteita syntyy nyt jatkuvalla syötöllä kun tyttö on alkanut kiipeillä ties minne eikä toistuvat kiellot tunnu menevän millään perille. Olisin huomattavasti vähemmän turhautunut, kun joku sanoisi, että ei 11kk vanha vielä kunnolla ymmärrä ja osaa totella. Mutta että se aika tulee kyllä pian. Vai asuuko meillä vain kovatahtoinen pikku riiviö?