Kasvamisesta ja kasvattamisesta
Päivän poikkeuksetta ihanin hetki on kun tyttö herää unenpöpperöisenä päiväunilta silmiään suloisesti siristellen ja sängyssä möyrien. Meillä ollaan nääs hitaita herääjiä. Silloin tytön haluaa hukuttaa suukkoihin ja hellittelyyn. Temppuilija ruokapöydässä tai rimpuileva kiljukaula pukiessa saattavat puolestaan saada äidin veren kiehumaan sekunneissa. Siinä on hellyydentunteet kaukana.
En koskaan lakkaa ihmettelemästä millaisen tunnekirjon oma lapsi voi saada aikaan. Ja millaisia uusia puolia lapsi on itsessäni herättänyt, niin hyvässä kuin pahassa.
Olisi niin mukava löytää sellainen zeniläinen tyyneys ja tapoja toimia vaikeissa tilanteissa, koska niitä on varmasti vielä edessä. Lapseni ei ole edes vielä siinä iässä, jossa kiukuttelu ja uhma ovat selkeästi tietoista toimintaa. Olen havahtunut pohtimaan erilaisia kasvatuksellisia asioita ja miten oma toimintani vaikuttaa siihen, millaisia malleja lapseni elämäänsä saa. Miten suhtautua lapsen tempperamenttiin ja kiukkuun, saati omaansa?
Vauva-aika oli siinä mielessä helppoa, ettei tarvinnut vielä miettiä mitään kasvatusasioita. Siinä se oli ja möllötti, nukkui ja söi. Kannettiin jos itki ja viihdytettiin lauluilla ja ilmeillä. Yhtäkkiä ollaankin siinä vaiheessa, että pitää miettiä rajoja ja rakkautta. Sanotaan, että kyllä se maalaisjärki kertoo miten toimia. Itsestäni kuitenkin tuntuu, että olen vähän vierailla vesillä ja pitäisi pysähtyä miettimään omaa rooliaan kasvattajana.
Millainen suhtautuminen teillä on kasvatukseen ja erityisesti lasten kiukkuun ja uhmaan? Onko tullut luettua oppaita?