Tänään on ollut känkkäränkkää kylässä illalla ihan urakalla. Ensin lapsella ja nyt sitten äidillä. Tuolla se tyttö huutaa ja kitisee sängyssään, tulisikohan se uni jo kohta.

Olen huomannut itsessäni hyvin epämiellyttäviä piirteitä lapsen kanssa ollessani. Olen aina pitänyt itseäni rauhallisena ihmisenä, mitä yleisesti ottaen olenkin. Onhan minulla myös tempperamenttia ja kiivastun välillä nopeasti, mutta lapsi saa kyllä tämän piirteeni aivan uusiin sfääreihin. Meillä on kotona pääsääntöisesti hyvin iloinen ja kiltti tapaus, minkä vuoksi en sitten kestäkään kun tulee niitä kiukkuja, taisteluita ja sotkemista. Hermostun heti, jos joku ei mene niin kuin minä haluan (kukas se olikaan talossa se lapsi, häh?).  Tunnen syyllisyyttä, että kiivastun ja tiuskin tytölle niin helposti, kun hän kuitenkin yleensä on yhtä aurinkoa. Ja välillä tuntuu, että oletan häneltä jo lähes samanlaista käytöstä kuin aikuisilta. Vaikka tyyppi on vasta vuoden ikäinen! Ei hänellä ole vielä mitään edellytyksiä toimia minun käyttäytymissääntöjeni mukaan. Eikä pidäkään, minulla se ongelma on eikä hänellä.

Jotenkin vaan nyt on sellaista aikaa, että pinna palaa todella nopeasti. Toivoisin kuitenkin osaavani suhtautua lapseen rennommin ja ymmärtäväisemmin. Auttaakohan tähän vain aika? Ehkä aloitan laskemalla hitaasti kymmeneen, aina kun alkaa hermot menemään. Tervetuloa uhmaikä!