Tytöllämme on vauvasta saakka ollut kaksi harrastusta; muskari ja jonkinlainen liikuntatunti/temppujumppa. Näissä ollaan tunnollisesti pyörähdetty joka viikko. Vuodenvaihteessa kun tutkiskelin taas alkavia harrastusryhmiä 3-vuotiaalle, törmäsin itseäni yllättävään seikkaan. Lähes kaikki harrastusryhmät tahtoivat sulkea vanhemman oven ulkopuolelle odottamaan.

Hämmennyin aluksi, sillä olin pitänyt itsestäänselvänä, että harrastukset on meidän yhteinen juttu. Muskarissa äidin kanssa ja temppuilemassa isän kanssa.  Etenkin kun päivisin käydään päiväkodissa, olisi mukava viettää sen jälkeen aikaa yhdessä.

Tovin tutkimisen, pohtimisen ja aikataulujen sovittamisen jälkeen tytöllä oli kevääksi edelleen kaksi harrastusta. Muskari ja temppujumppa. Liikuntapuolella onnistuimme löytämään perheryhmän mutta muskariksi valitsimme lasten oman ryhmän. Siellä on sitten oltu ”ihan ilman äitiä ja isiä!” Ja hyvin on mennyt. Minä käyn musiikkituokion aikana lenkillä ja lasta noudettaessa vastassa on iloinen tyttö, joka innolla kertoo mitä kaikkea tunnilla tehtiin.

Vaikka yhdessä harrastaminen on mukavaa niin huomasin myös nopeasti lapsiryhmän edut ja ymmärsin miksi esimerkiksi monessa liikuntaharrastuksessa ohjaajat haluavat vahemmat pois. Lapsi keskittyy tunnilla aivan eri lailla ilman vanhemman läsnäoloa ja tahtotaistelut, kiukuttelut ja muut jäävät pois ”taistelukumppanin” loistaessa poissaolollaan.

Liikuntaa on kuitenkin mielestämme ollut edelleen mukava harrastaa yhdessä ja toivoisinkin, että jatkossa Tampereelta löytyisi koko perheelle tarkoitettuja temppujumppia, palloiluja ja muuta rentoa liikuntaa lajivalmennusten ohella. Että kun vielä ehtii. Ennen kuin tyyppi kokonaan kieltäytyy ottamasta meitä mukaan 🙂

On se vaan niin iso jo ♥