Monissa blogeissa on puhuttanut bloggaamisen muuttuminen velvoitteeksi, ahdistukseksi tai pakkopullaksi. Syystä tai toisesta. Toiset kokevat että he ovat kadottaneet itsensä ja tyylinsä, toisille taas aika ei tunnu riittävän ja hiuksia revitään pikkutunneilla miettien, mitä sitä nyt postaisi kun tuntuu, että on vaan pakko. Itselläni olisi aikaa. Mutta tällä hetkellä innostusta valitettavan vähän.

Olen ehkä blogissani tullut suvantovaiheeseen. Usein tuntuu, että aiheita pitää keksimällä keksiä. Mutta miksi? Blogi ei ole minulle velvoite, ei työ, vaan sen tulisi olla mukava harrastus. Sitä se on ollutkin ja toivon, että olisi myös jatkossa.

Minulle ominaisinta on blogata tekemistäni jutuista ja elämän pienistä hauskuuksista. Sisustamisesta, käsitöistä, tuunauksista, askarteluista, ja vaikka siitä kun tyttäreni sanoo jotain (minun mielestäni) tavattoman hassua. Blogini ei koskaan tule olemaan tyypillinen sisustusblogi tai päivittäistä elämääni raportoiva päiväkirja saati avautumisblogi (miltä se ehkä nyt kyllä vaikuttaa 🙂 sillä se ei vaan ole minun tapani kirjoittaa.

Jos elämässä on hiljaisempaa, laiskuutta ilmassa eikä kotonakaan oikein tapahdu, niin mitä sitten? No sitten juttuja ei tule niin usein. Ei ehkä joka viikko, mutta ei se elämä siihen kaadu.

Ymmärrän, että satunnaiset jutut ja harva päivitys saattavat tiputtaa lukijoita kyydistä, mutta olkoon niin. Ehkä sitten kun lukijoita on enää se kaksi, alan miettiä, että kannattaisikohan nämä jupinat säästää ihan itselle. Mutta siihen asti..

Blogi pysyy elossa, keskittyy enemmän olennaiseen ja on olemassa vain tuottaakseen iloa ja inspiraatiota. Ei stressiä, syyllisyyttä, kiirettä tai mitään muutakaan.

Kiva jos teitä kiinnostaa sen verran, että jaksatte kaikesta huolimatta silloin tällöin käydä kurkkaamassa onko tapahtunut mitään.

Näin loppuvetoomuksena olisi kiva kuulla mielipiteitänne. Jaksaako harvoin päivittyvä blogi kiinnostaa? Ja mitä olette saaneet blogistani jos olette sitä pidempään asti seurailleet? Kiitos kaikille, pienikin palaute piristää bloggarin päivää kummasti 🙂