Jostain syystä olen viimepäivinä tarkkaillut tyttöämme miettivin silmin. Ajatellut, että hän on kyllä kaikkea muuta kuin mitä hänen syntyessään kuvittelin. Pienten tyttöjen ajatellaan olevan pieniä herttaisia nukeilla leikkiviä söpöläisiä, joilla on hento ja hiljainen ääni. Näin minäkin jossain oudoissa stereotypisissä aivoissani ajattelin. Olinhan itse ollut paljon juuri sitä. Äitini mukaan olin rauhallinen lapsi, jonka kanssa asiat sujuivat keskustelemalla ja kotivideot todistavat mielikuvaa hennosta lauleskelevasta vaaleatukkaisesta tytöstä.

Kun taas meidän tyttömme riehuu, karjuu kuin keski-ikäinen äijä, tekee ninjapotkuja ja huutaa olevansa lohikäärme, mietin usein miten on mahdollista, että hän on minusta tullut. Varmasti monilla vanhemmilla on mielikuvia siitä, millaisia he haluaisivat tai odottaisivat lapsensa olevan. Voin rehellisesti myöntää, että niin minäkin tein. Mutta nyt olen saanut huomata, että se oli täysin turhaa ja merkityksetöntä.

Hän on mitä on, oma persoonansa, oma ihminen. Ja se on ihanaa (vaikka temperamentti on välillä toki haastavaa). Rohkea, reipas, kovaääninen ja sosiaalinen, minkä uskon vielä kääntyvä hänelle eduksi elämässä. 

Rakastan sinua juuri tuollaisena.