Leima otsassa
Viime viikolla kävelin omien lasteni kanssa päiväkodin ohi kun lapset olivat ulkona. Lapset kyselivät onko tyttäreni tulossa päiväkotiin ja joku osasi vastatakin niin että piha raikui:”Ei se tuu kun sen äidillä ei ole töitä!” Jos joku ei vielä naapureista tai päiväkodin henkilökunnasta vielä sitä tienyt.
Meillä oli vieraita käymässä ja juhlistamassa kuopuksen 3-vuotispäivää, molemmat kummit perheineen. Toinen toi tyttärensä vaatteita meidän keskimmäiselle ja toinen poikansa vaatteita päivänsankareille. Toisaalta tosi mukavaa, kun tässä vaiheessa, viidettä vuotta monilapsiperheen vaaterumbaa, ei enää oikein jaksa eikä viitsi hifistellä lastenvaatteiden kanssa ja vaatteiden kierrätys nyt vaan on järkevää monestakin syystä.
Viikolla kävin vaatteet tarkemmin läpi ja pistin sopivat kaappiin ja samalla vähän kyllä korpesi. Osassa vaatteissa oli reikiä, osassa kirpparivaatteiden hintalapun tynkä kiinni niskalapussa. Kaikkea muuta kun laatuvaatteita siis. Osa nukkuvierua, nyppyyntynyttä tai haaleaa. Ymmärrän kyllä että omien lempivaatteiden vioille tulee sokeaksi, eikä pienet reiät oikeasti juurikaan haittaa. Olen muutenkin nyt paremmalla ajalla kunnostaunut vaatehuollossa, pesen ja paikkaan antaumuksella, siinä missä aikaisemmin vaatehuolto tarkoitti varttituntia H&M:n verkkokaupassa.
Lienekö ollut ihan puhdasta sattumaa että tähän työttömyyden ekalle viikolle osui kaksi kassillista vanhoja lastenvaatteita?
Ensi viikolle luvassa kampaajakäynti (uskallanko, onko rahaa? Pitäisikö käydä Tallinnassa leikkauttamassa tukka oman kampaajan sijaan? Vai pitäisikö juuri nyt pitää tukka sähäkästi trimmattuna, haastatteluja odotellessa?) ja pojan syysloma koulusta. Ajatuksissa lähteä Tallinnaan päiväksi kahdestaan, kun kerran siihen on ajallisesti mahdollisuus. Mitään en ole vielä uskaltanut varata, kun ei ole varmuutta loppupalkasta. Puoliso on ollut kireänä, on huolissaan taloudestamme. Ei sen nyt ihan vielä, alle 2 viikkoa töiden loppumisesta, pitäisi täysin kuralla olla! Tänään koin inhottavan, inhottavan, hetken, jolloin pelko kouraisi vatsanpohjasta – entä jos menetämme tämän kaiken? Kalenterissa ei ole yhtään haastattelua sovittuna. Miten kuvittelen pääseväni töihin kiinni jos ei ole edes haastatteluja?