Heti alkuun varoitus. Otsikon on tarkoitus olla ironinen eikä suinkaan naisia voimaannuttava. Voimaannuttavaa nimittäin olisi, jos miesten ja naisten palkat olisi samansuuruisia, isät ja äidit käyttäisivät yhtä paljon perhevapaita ja miehet tekisivät yhtä paljon kotitöitä, hoitaisivat lapsia ja osallistuisivat yhtälailla päiväkotien ja koulujen aktiviteetteihin. Mutta näinhän ei ole, eikä tule varmaankaan lähitulevaisuudessakaan olemaan.

Mutta nythän ei surra, sillä on naistenpäivä. Naistenpäivän tarkoitus alun perin oli edistää naisten äänioikeutta ja naisasialiikettä. Nykyisin se tarkoittaa sitä, että miehet muistavat meitä naisia ruusulla ja me naiset saadaan latkia vähän skumppaa keskellä viikkoa. Ihanaa! Jos naistenpäivä olisi artisti, olisi se ehdottomasti Kaija K. Kenenkään muun biiseissä ei korosteta naiseutta ja naisen vahvuutta ja herkkyyttä niin suurieleisesti kun Kaijan biiseissä. Kaija laulaa supernaisista, miesten ja muiden alaspolkemista naisista, jotka kaiken paskan keskeltä nousevat kuin fenixlinnut ja jaksavat kyyneleet silmissä bailata mummiksessa aina pilkkuun saakka. Toisiaan halaillen lauletaan yhdessä ”Sä oot kerran jo nähnyt miten tää maailma romahtaa ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas!” ”Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen yö vie meidät, mä mitään muuttais en!”

En suinkaan vihaa naistenpäivää tai Kaija K:ta. Olen itsekin hoilannut mukana Tinakenkiä ja muita Kaijan biisejä ja skoolaillut naistenpäivän kunniaksi. Mutta joku tässä naistenpäivässä ja vähän Kaijassakin ärsyttää. Nuori naiskollegani sen kiteytti: toksinen feminismi. Tai käänteinen feminismi. Kuten ruotsissa kun ”naisia varten” aurattiin kävelykadut ennen autoteitä. Lisäksi keskitymme itse ongelmiin puuttumisen sijaan ”voimaantumiseen”, ylistämme toisiamme vain koska olemme naisia. Se, että on nainen tai äiti-ihminen ei tee kenestäkään sankaria tai superihmistä. ”Tää ilta on meille, mun sielunsiskoille, supernaisille!”

Mikä tekee meistä supernaisia? Se, että Sirpa oli Markon kanssa yhdessä 14 vuotta vaikka Marko ei hoitanut koskaan lapsia eikä kotia ja oli muutenkin kusipää?
Se, että olemme mahdollisesti käyneet helvetin porteilla, tulleet vähätellyiksi koska olemme naisia ei valitettavasti oikeuta meitä kirkkaampaan kruunuun. Uhriutuminen ei edistä tasa-arvoa eikä auta yhtäkään naista. Se ei räjäytä patriarkaalista kulttuuria eikä maksa meille samaa palkkaa kuin miehille. Se ei tee suomalaiselle naiselle kodista turvallisempaa paikkaa eikä anna hallituspaikkaa pörssiyhtiössä.

Tähän ei luonnollisesti ole helppoa lääkettä – aika yksinään ei ainakaan muuta asioita naisten kannalta paremmaksi. Sinnikäs työ naisasian edistämiseksi sen sijaan muuttaa – pikku askelin – mutta kuitenkin. Perhevapaauudistus ja se, että miehet jäisivät kotiin vanhempainvapaalle lastensa kanssa olisi kaikkien kannalta riemuvoitto. Kaikkein – etenkin lasten ja isien. Tämä edistäisi tasa-arvoa työelämässä ja lopulta toivottavasti näkyisi siellä naisen palkkapussissakin. Isä jäisi yhtälailla kotiin sairaan lapsen kanssa kuin äitikin ja toivottavasti työnantajatkin näkisivät tämän.

Tällainen toive tähän naistenpäivään. Eli korkkarit lasikattoon ja let’s voimaannutaan niin, että tasa-arvo näkisi oikeasti joskus päivänvalon Suomessa.

Pariutuminen on aina hieman hankalaa, mutta keski-iässä, useiden suhteiden jälkeen se on lähes mahdotonta. Kun tyttö ja poika rakastuvat, lähes kaikki sujuu kuin tanssi. Uusi parisuhde on puhdas ja viaton. Kohta ollaan saman katon alla ja kuljetaan käsi kädessä mätsäävissä asuissa.

Tässä iässä raahaa kivirekenä suhteeseensa tahtomattaan entisten parisuhteiden paskat ja kuonat. Aika nopeasti alkaa näkemään uudessa kumppanissaan eksiensä sietämättömiä piirteitä. Vetää nopeasti johtopäätöksiä ja analysoi hommat nippuun kiihtyvällä tahdilla. Hommaa ei tietenkään helpota se, että kiireisinä ihmisinä ei ehditä kovin useasti näkemään. Kukaan ei myöskään tänä päivänä soittele puhelimella, vaan parisuhdetta hoidetaan whatsappillä ja muilla pikaviestintäsovelluksilla. Juttua ei pelasta sydämet ja pusuemojit kun alkaa lukemaan rivien välistä eksiensä vittuilut.

Tinderaikana ei myöskään ole pitkää pinnaa ja halua yrittää hoitaa suhdetta, vaan matalalla kynnyksellä pistetään homma pakettiin ja palataan deittisovellukseen. Turhautumisen näkee myös deittisovellusten profiiliteksteissä: kusipäät, pinnalliset prinsessat, pettävät paskat ja ääliöt swaipatkaa vasemmalle. Tekee mieli swaippaa välittömästi vasemmalle, vaikka ei kokisi kuuluvansa ko ryhmiin.

Olisi hienoa, jos voisi tutustua ihmiseen ilman olettamuksia, pelkoja ja entisten parisuhteiden pettymyksiä. Once bitten twice shy. Vahingosta viisastuu, vai viisastuuko? Pilaako entiset huonot kokemukset uuden orastava suhteen?

Ystäväni tapaili taannoin miestä, jonka exä oli pettänyt miestä. Tämä oli luonnollisesti tehnyt miehestä epäluuloisen ja mustasukkaisen. Mies oli muuten ihana, mutta lopulta ystäväni ei jaksanut jatkuvaa kyräilyä ja epäluottamusta ja lopetti suhteen. Olisiko suhde ehkä onnistunut, jos miestä ei olisi aiemmassa suhteessa petetty? Mene ja tiedä.

Ensimmäinen poikaystäväni oli toisinaan ilkeä ja tämä on jättänyt minuun jälkensä. Tähän minulla on lähes nollatoleranssi. Ei auta, että homman yrittää verhoilla huumoriin. Sen kun jättää pois, jäljelle jää vain vittuilu. Jos toisesta tykkää, ei kumppania pidä likakaivona, jonka päälle voi heittää oman väsymyksensä ja turhautumisensa. Tässä kohtaa nostan nopeasti kytkintä ja sanon heipat. Ei kukaan kaipaa elämäänsä ilkeää ja katkeraa ihmistä.

Ystäväni ovat välillä kritisoineet minua siitä, että vedän liian nopeita johtopäätöksiä, hermostun ja pistän orastava suhteen poikki. Olen kyllä myös yrittänyt kärsivällisesti antaa ns mahdollisuuden, mutta intuitioni on useimmiten oikeassa. On ehkä väärin nakkailla miehiä lokeroihin, mutta tämän on valitettavasti Siperia opettanut. Tässä iässä on oppinut näkemään ihmisissä tietyt piirteet – etenkin ne huonot sellaiset – aika pian. Vaikka ei puhuttaisikaan narsisteista tai psykopaateista, on kokemus opettanut karttamaan tiettyjä ihmistyyppejä.

On turha hakkaa päätään seinään, jos toinen ei laita itseään likoon täysillä. Ei kukaan jaksa soutaa kuin toinen huopaa. Jahkailu on mielestäni osoitus siitä, että ei olla valmiita ylipäätään suhteeseen tai juuri tähän suhteeseen ei haluta syystä tai toisesta panostaa.

Parisuhteessa ei voi ryhtyä toiselle terapeutiksi. Ei voi parantaa toista historian tuomilta möröiltä. Jokaisella meillä on omat luurangot kaapissamme ja vain itse olemme vastuussa miten ne kolistelemme ulos systeemistämme.

Se, minkälaisia traumoja olen itse aiheuttanut exilleni tietävät vain exäni. Tai ehkäpä exieni nyksät. Sori siitä.