Kun olin noin 14-vuotias ystäväni sähäkkä äiti antoi meille tytöille neuvon pojista: mitä enemmän niitä potkii päähän, sitä lujempaa ne juoksevat perässä. Tuolloin hihittelimme hommalle, mutta yllättävää kyllä tuo neuvo on osoittautunut kullan arvoiseksi. Kunhan sitä vain muistaisi ja osaisi noudattaa. Ihastuessani kovasti juttu saattaa nimittäin  lähteä puoleltani laukalle ja pitäää muistuttaa itseään säännöllisesti että nyt niitä jäitä hattuun helvata soikoon. Pelien pelaaminen on lapsellista ja typerää, mutta harmillisesti liika innokkuus tappaa homman heti alkumetreillä. Kaikki (myös naiset) haluavat metsästää, eikä kukaan huoli saaliikseen auton alle liiskaantunutta mäyrää. 

Vaikka mies vaikuttaisikin alussa ihqulta, alkaa kyllä ahistamaan jos yhteydenpito on jo alussa liian palavaa. Muutama vuosi sitten tapailin erästä toimittajaa ja noin viidensien treffien jälkeen mies alkoi vihjailla että hänellä olisi minulle “kolme pientä sanaa”. Sanomattakin on selvää, että heivasin tyypin ennen kuin mies ehti ehdottaa kuudensia treffejä.

Toki hommaan vaikutti myös se, ettei tyyppi noin muutenkaan saanut sukkia pyörimään jalassa.

Jos mies on liian hanakka, nousee mieleen vääjäämättä ajatus, että tyyppi on epätoivoinen ja hommassa on koira haudattuna. Mikäs kiire sillä on? Olo on kuin nurkkaan ahdistetulla villieläimellä ja päässä alkaa kehittyä pakosuunnitelma. Ja jos miesrukka ilmaisee tunteensa alussa liian intensiivisesti, jäädyn ja jähmetyn kun peura ajovaloihin. Mielenkiinto kaikkoaa ja haluaakin olla taas villi ja vapaa taivaan lintu.

Olen aika hyvä antamaan neuvoja ystävilleni, mutta jos itse ihastun ns kybällä, on vaara, että vesitän homman alkumetreillä. En muistakaan ystäväni äidin vanhaa hyvää neuvoa, vaan lähden päässäni haaveilemaan söpöstä yhteisestä tulevaisuudesta. Korvissa alkaa soimaan häämarssi, vaikka enhän edes ole aikeissa kipsutella alttarille enää toistamiseen. Päästä katoaa viimeisetkin järjen hivenet ja saatan säikäyttää miehen liialla innokkuudellani.

En kuitenkaan ole tässä hommassa yksin. Useat ystävistäni syyllistyvät samaan ja silloinhan on helppo huudella, että play it cool girl – älä ole helppo nakki! Kun oma sydän palaa ja roihuaa heittäydyn peliin varmana nakkina.

Erittäin lapsellista vielä on, että kun en saakaan heti toivomaani vastarakkautta (vaikka ollaan tapailtu jo kokonaiset neljä viikkoa!) möksähdän ja vetäydyn murjottamaan kammiooni. Mies hämmentyy ja ei ymmärrä mistä nyt tuulee (sanonko saatana mistä tuulee!). Nakkelen niskojani ja heittäydyn vaikeasti tavoiteltavaksi. Tämä ei edes ole pelaamista – tunne-elämäni vaan nyt näköjään on tasaista kuin Sveitsissä. Mutta jutun juoni onkin tässä: varmuuteen tuudittautunut mies havahtuu, että ei se riista ollutkaan vielä ansassa ja jos on riittävän kiinnostunut aloittaa ns. metsästyksen uudestaan. Tämä tietenkin hivelee kolauksen saanutta itsetuntoani ja unohdan mökötykseni.

Älykäs nainen tietenkin pitäisi ne jäät hatussa alun perinkin ja antaisi koko ajan riittävästi tilaa ja olisi itse tilanteessa täysin rauhallinen ja tyytyväinen. Itse en valitettavasti kuulu tähän naiskastiin ja ajaudunkin typerään kissa hiiri -kierteeseen, joka on rehellisesti sanottuna saakelin uuvuttavaa. Välillä olen nössö ja takertuva kotihiiri, välillä karkuun juokseva hermostunut peura ja toisinaan taas peloton ja saalistava kissa. Oikeasti haluaisin vaan olla ja nauttia ihanasta uudesta suhteesta ja tutustua rauhassa kivaan tyyppiin.

Harmoninen ja seesteinen parisuhde on unelmani, mutta minkälaisen psykoterapian pitäisi ihmisen käydä läpi, jotta osaisi alussa ottaa homman iisisti? Miksi pitää ihmisen olla ihastuessaan täysin irrationaalinen ja hermoheikko? Jos en vahdi puhelintani maanisesti ja valvo yötäni heittelehtien, kun miehestä ei olekaan kuulunut toviin, en todennäköisesti ole tyypistä kovin kiinnostunut  noin ylipäätään. Ja jos ne sukat sitten pyörivät jalassa saatan sabotoida homman hourupäisellä käytökselläni. Harva mies haluaa kumppanikseen psykoa muijaa.

Helteestä huolimatta aionkin nyt heittäytyä cooliksi, huolettomaksi ja kivaksi tyypiksi jonka kanssa on kiva hengata. Lataan puhelimeeni varoiksi rauhoittavia meditaatioita sisältävän apin.

Ihanaa Rakkauden kesää 2021 just sulle!

Joku hassu meemi julistaa, että jos syöt terveellisesti, nukut riittävästi, harrastat säännöllistä liikuntaa ja juot paljon vettä kuolet joka tapauksessa. Näinhän se on, mutta tietenkin jokainen toivoo pysyvänsä terveenä ja hyvinvoivana ja sitäpaitsi pitäis vielä jaksaa painaa kun eläkkeellekin on saakelinmoinen matka.

Ikä ei tässäkään armahda. Nykyisin, jos haluaa katsoa leffan loppuun, heittäytyy villiksi ja meneekin tuntia myöhemmin nukkumaan on olo aamulla kuin vappupäivän jäljiltä. Jotenkin raivostuttaa ikuiset ohjeet siitä, että nuku riittävästi ja uni on tärkeää ja niin poispäin. Vaikka olet hankkinut helkutin kalliin tempurtyynyn, painopeiton, unisukat ja painoosi räätälöidyn patjan homma ei siltikään pelitä. Ei auta kamomillateet, magnesium, iltameditoinnit tai rauhoittavat valaiden laulut tai enkelin harput. Heittelehdit sängysssäsi kuin mielipuoli ja juuri ennen levolliseen uneen vaipumista säpsähdät hereille kuin sotatraumoista kärsivä entinen sotilas. Itse syyllistyn tässä kohtaa lähes aina samaan. Turhautuminen, kiukku ja raivo saa adrenaliinin syöksähtämään vereen, vaikka mitään helvetin taistele tai pakene tilannatte ei tietenkään ole lähimaillakaan. Tässä kohtaa levollinen uni on jo harhainen haave. Raivon kyyneleet kirvelevät näkemättömiä pandasilmiäni ja raahaudun kelmeässä valossa keittiöön, avaan tottuneesti keittiön kaapin, tartun purkkin ja nakkaan naamaan kourallisen melatoniinia. No niin. Uni saattaa tulla parin tunnin päästä, mutta pitää nöyrtyen toivottaa tervetulleiksi liskot, kärmekset ja kaikenmaailman psykoneuroottiset hallusinaatiot, sillä tämän hinnan joutuu paholaiselle maksamaan, kun menee sörkkimään käpyrauhastaan. 

Huonosti nukuttu yö myös näkyy nassusta, pärstä on pöhöttynyt ja silmät verestävät kun Sörkän Santulla. Joutuu lätkimään iholleen tavallista paksumman kerroksen meikkiä, ettei kovasti säikäytä kanssaihmisiä. Tähän sain muuten kerran entiseltä kollegaltani hyvän neuvon: päälle raitapaita ja huuliin kirkkaanpunaista huulipunaa. Lopputulos on yllättävän raikas, uskokaa tai älkää!

Riittää myös, että erehtyy syömään jotain kreisiä kuten oliiveja tai fetaa ja aamulla peilistä toljottaakin pipsapossu. Silmät ovat muurautuneet umpeen ja leuka on kadonnut. Kehon nesteet ovat päättäneet yhteistuumin nousta lärviin.

Nuorena saatoin syödä mitä vaan ja kuinka paljon vaan ja paino pysyi alhaalla. Nykyisinhän on tietenkin toisin. Illalla nielty herne kerääntyy tynnyriksi vatsanseudulle yhdessä yössä.

Kilot alkavat kertyä keski-iässä salakalavasti ja huomaamattomasti. Pari kiloa vuodessa on aika normi. Jos et maanisesti vahdi painoasi tämä on lähes väistämätöntä. En ole omistanut vaakaa lähes kymmeneen vuoteen, joten en tiennyt missä painon kanssa mennään. Havahduin kuitenkin, kun viime kesän shortsit eivät mahtuneet päälle. Minä ja kaksi samoissa kilo-ongelmissa kärvistelevää ystävääni lähdimme kaikki dieetille, jossa hiilarit, sokerit ja kovat rasvat ovat pannassa. Hankin sekä keittiö- että henkilövaa’an. Päätin, että 5 kg olisi pudotettava ennen biksukelejä. Ensimmäisinä päivinä jaoimme innostuneina annoskuvia, reseptejä ja kannustimme toisiamme. Into on nyt vähän jo hiipunut meillä kaikilla. Olen nyt kitunut viikon ja kaksi päivää (ja 4 tuntia) ja olen saanut painoa alas noin 800g. Vittu mä sanon.

Okei – saatoin latkia viikonloppuna vähän roséviiniä hyvässä seurassa mutta VIINIÄ EI LASKETA. Lisäksi ehkä maistoin kersan karkkipussista pari taikka kolme namia.

Nuorena en tennisvuosien jälkeen juurikaan harrastanut liikuntaa ja kuntoiluksi riitti lambada baarissa kerran viikossa. Yli 10 vuotta sitten silloinen poikaystäväni tutustutti minut kuitenkin juoksuharrastukseen ja jäin koukkuun. Olenkin juossut säännöllisesti siitä lähtien. Homma on kivaa, mutta näköjään 4-5 krt juoksut viikossa ei riitä. Mikään ei jumalauta riitä enää. Paino ei liiku alas kirveelläkään. Olen lisännyt treeniini lankutuksen ja muun lihaskuntoa kasvattavan ohjelman mutta vatsaan ei ilmesty sikspäkkiä eikä kädet muutu michelleobaman olkavarsiksi. Muistutan edelleen hernepussista väkerrettyä räsynukkea. 

En helvetti soikoon jaksa enää, luovutan. Aion nyt nauttia tulevasta kesästä, koska haluan elämäniloni takaisin. Hymy (ja huulipuna!) huulille ja naputtelen itseni verkkokauppaan ostamaan uudet, isommat shortsit.

Paino laskee varmasti sitten viimeistään tuhkauurnassa, häh häh ja ähäkutti!