Näin kuntavaalien kynnyksellä itse kukin meistä alkaa miettiä ketä äänestää. Jokainen tietysti haluaa äänestää hyvää tyyppiä, joka mielestään ajaa itselleen tärkeitä asioita. Fiksu puolue värvääkin joukkoihinsa kaikenlaisia tyyppejä eri taustoista, mielipiteistä ja arvoista. Pääasiahan on, että puolue saa mahdollisimman paljon ääniä. Se mitä todellisuudessa sitten saadaan aikaan ja tehdään onkin ihan toinen juttu.

Olen paukutellut menemään muutamia vaalikoneita ja tulokset hämmentävät. Ylen vaalikoneessa eka ehdokkaani olisi kokoomuksen riveissä oleva nainen, mutta kokoomus tulee minulle puolueena vasta yhdeksännellä sijalla. Vihreät puolueena olisi ykkönen, mutta ehdokkaaat tulevat noin kolmantena. Näyttäis siltä, että puoluerajat ovat kaatuneet nyt hetkellisesti – aika lähellä mielipiteissään muutamat ehdokkaat ovat toisiaan oikealta vasemmalle. Jännä!

Haluan kuitenkin täyttää kansalaisvelvollisuuteni ja äänestää. Hommasta on kuitenkin tullut pirun hankalaa. Pitääkö nyt ensin valita hyvä puolue ja sitten sieltä se ensimmäinen kiva ehdokas? Vai se, kenen prosentit omien mielipiteiden kanssa ovat mahdollisimman samat? Mitä jos tyypin puolue tökkii, enkä voi allekirjoittaa puolueen arvoja? Ja mikä on kiva puolue?

Kepu pettää aina, mutta niin näyttäisi tekevän muutkin puolueet. Korona-aika etenkin on näyttänyt julkeasti koko raadollisen pelin. Kyse on vain vallanhimosta ja rahasta – kaikki ajavat omaa ja puolueensa etua. Joukkoon on saattanut eksyä muutama kirkasotsainen maailmanparantajareppana, joka kyllä vaalien jälkeen laitetaan puolueen taholta ruotuun ja oppii puoluekuriin.

Haluaisin löytää Michelle Obama -tyyppisen hahmon, jonka ammattitaitoon, arvoihin, kokemukseen, näkemykseen ja kykyyn hoitaa hommat maaliin voisi luottaa täpöllä. Sellaista ei toistaiseksi ole löytynyt. Kaipaan karismaattista tyyppiä, mutta ehdokas toisensa jälkeen muistuttaa alakoululaista, joka yrittää pyytää treffeille tekstarilla –  alatsä olee? Syy uskoa on aika koetuksella.

Ystäväni lapsen entinen matikanmaikka on asettunut ehdokkaaksi Espoossa. Ehdokas oli julkaissut vaali-ilmoituksensa, jossa oli äijän kuva ja numero. Ei siis mitään katteettomia lupauksia eikä näkemyksiä yhtään mistään. Ei edes puoluetta. Jotenkin hassulla tavalla jopa liikutuin. Aletaan vaa olee!

Kannustan täysi-ikäisiä lapsianikin äänestämään, mutta he raukat vasta kujalla ovatkin. Pressanvaaleissa lobbasin omaa ehdokastani silloin jo äänestysikään ehtineelle esikoiselleni, mutta se, ketä lapseni lopulta äänesti jäi vaalisalaisuudeksi. Nyt on kuitenkin toisin. Miten he voisivat löytää ehdokkaan, kun itsekin olen pihalla kun mustin koppi?

Ja ei, älkää missään nimessä alkako tuuppaamaan omia ehdokkaitanne minulle, koska tyyppi on sikahyvä ja sun entinen naapuri, pojan naapuri, työkaveri, frendi, sisko, veli, mummi tai vaari. Tsäänssit nimittäin ovat lähes 100 % :t, että arvomme, toiveemme ja odotuksemme eivät kohtaa.

Olen valmis lätkäisemään pöytään tarot-kortit ja valitsemaan ehdokkaani niiden kautta. Ehkä järjestänkin tarot-illan ystävilleni (max 6 henkeä!), juodaan viiniä ja nostetaan pakasta jokaiselle ehdokas. Ja ei kun uurnille!

Myötähäpeä on mielestäni aika suomalainen ilmiö. Englanniksi ei sanalle löydy pätevää vastinetta.

Luulisi, että nyt jo keski-ikäisenä myötähäpeän kokemukset olisivat laimenneet mutta näin ei ole valitettavasti käynyt. Päinvastoin. En pysty katsomaan tiettyjä reality-sarjoja, koska myötähäpeän määrä on niin valtava ja tunne erittäin kiusallinen ja epämukava. Toisethan nauttivat, kun muut ihmiset mokaavat ja sekoilevat julkisesti, mutta minä en kuulu heihin.

Suomalaiset jännittävät, miten muut kanssasuomalaiset edustavat itseään ja maataan maailmalla ja sitä myöten tietenkin myös sinua. Kamalaa rallienglantia ja mitkä vaatteet! Miten noloa!  Ulkomailla ei uskalla puhua suomea, ettei vaan joku junttisuomalainen lähesty ilahtuneena, että ai muitakin suomalaisia täällä! Ei auta, että olet itse pukeutunut kuin pariisitar, kun kanssasuomalainen caprihousuissaan vesittää harkitun tyylisi. Käännyin kerran kannoiltani ja painelin odottamaan viereiselle lähtöportille Helsingin lentoa, koska eräs savolainen kailotti lapselleen urheilusandaleissaan että ELÄPÄ ESA-PEKKA MÄNE SINNE NYTTEN KUN KONE LÄHTEEPI IHAN KOHTA! En halunnut kuulua samaan übernoloon joukkoon.

Suuri myötähäpen aiheuttaja on tietysti sosiaalinen media. Kun ikäiseni nainen (joka luonnollisesti edustaa juuri minua) julkaisee päivittäin uuden tissi tai mutsi selfien (tiedättehän, yläkulmasta kuvattu otos, jossa luodaan vaikutelma että naama ei roiku eikä silmäpussit peitä silmiä) asiaankuuluvine hästägeineen, olen valmis parkumaan myötähäpeästä. Tuntuu, kun minutkin olisi häväisty. En ole noin nolo vaikka keski-ikäinen olenkin! Onneksi aika harva sentään enää muikistelee suutaan duckfaceen tai käyttää hästägejä kuten #naturalgirl #nofilter #blessed

Miksi ei vaan voisia antaa kaikkien kukkien kukkia ja iloita siitä, että joku tykkää omasta naamulistaan niin paljon, että haluaa julkaista otoksensa päivittäin somessa? Miksi homma ärsyttää ja hävettää? Olenko kade, kun toisen keski-ikäisen naisen kasvot on käsitelty filtterillä tai muuten vaan otettu perunakameralla muistuttamaan 14-vuotiasta barbia? Hittoako se mulle kuuluu!

Lapsethan tunnetusti häpeävät omia vanhempiaan. Lapsena punastelin ja tuijotin kenkiäni kun äitini motkotti lähiökerrostalon pihalla nuorisolaisille milloin mistäkin asiasta. Isäni yritti taas olla niin viilee, että heitti stadin slangia kun kaverit tulivat kylään. Mitä gimmat? Ootteko lähdössä skrinnaa? Voi luoja.

Olen myös ymmärtänyt, että omatkin lapseni häpeävät minua, vaikka olenkin helkutin cool. Nauran kuulemma liian lujaa omille tyhmille vitseilleni ja kailotan. Lisäksi näytän kuulemma lempimekossani kuvismaikalta tai opinto-ohjaajalta, joka ei ole kohteliaisuus. Onneksi ollaan päästy jo pahimman yli, sillä oli myös vaihe, jolloin lapseni eivät halunneet istua bussissa vieressäni. Edelleenkään en tietenkään saisi tägata kumpaakaan someen, mutta toki niin teen. Kumpikaan ei juurikaan hengaa boomersomessa eli facebookissa, joten eivät saa edes tietää. Kiittämättömät kersat, punon kostoa ja ehkä huovutankin kettuhatut penskoille joululahjoiksi.

Tänään olemme pääsemässä suuren myötähäpeän lähteelle nimittäin Euroviisut käynnistyvät! Tällä kertaa ei ehkä tarvitsekaan hävetä Suomea, mutta muiden maiden noloja asuja ja vetoja kylläkin. Nyt myötähäpeä ei olekaan enää niin voimakasta, vaan hommaa voi seurata jopa jonkinlaisella pelonsekaisella nautinnolla. Ei muuta kun tervetuloa pimeälle puolella ja HYVÄ SUOMI!