Melkein majakkasaaren tyttö

Täytän kesällä kolmekymmentä vuotta, mutta kriisin taisin kokea pari vuotta sitten. Eikö se niin mene, että naiset ovat henkiseltä iältään miehiä edellä pari vuotta. En tiedä onko se yhtään hyvä juttu. Joka toinen päivä haluaisin olla se nuori tyttö, joka suoraan ylioppilasjuhlista otti junan Oulusta Helsinkiin, eikä jäänyt sukulaisten kanssa juhlimaan tätä suurta symbolia. Joka toinen päivä taas olen kiitollinen siitä, että nuoruuden epävarmuus on muisto vain.

Haluaisin pitää juhlat. Ihan helkkarin isot juhlat, johon kutsuisin kaikki tutut, toverit ja sukulaiset. En vain suoraan sanottuna taida jaksaa. Nyt oloni on sellainen, että haluaisin olla vain yksin ja juhlia tätä merkkipaalua itseni ja meren kanssa.

Rakas edesmennyt vaarini jätti minulle palasen historiaa. Osakkuuden yli 100 vuotta vanhasta luotsituvasta. Rakastan sitä paikkaa enemmän kuin mitään muuta.

Saaressa ei ole sähköä, ei juoksevaa vettä. Kaivovesikin on vain tiski- ja pesuvedeksi kelpaavaa. Aina kesän alussa rakennamme rantaan telttasaunan, jossa on maailman parhaat löylyt – mikä voittaisi kallion lattiana?

Etelärannasta näkee vanhan majakan, joka on niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Vielä joskus menen tapaamaan tätä ”majakanvartijaa”. Keskustelemme säästä ja muuten olemme hiljaa. Niin vissiin, minut tuntien en osaa olla hetkeäkään hiljaa.

Vastapäisessa saaressa käy kauppalaiva kolme kertaa viikossa. Kun olin lapsi, laiva kävi vielä meidänkin saaressa. Nyt saamme käyttää käsivoimia ihanan tuoreen munkin saamiseksi.

Toivottavasti saan nauttia monta tulevaa kesää saaressani ja tuoda rakkaitani tänne, Jumalan selän taakse, meren armoille. Elämäni polun loppuessa, vanhana ja viisaana, jolloin kohtaan arvokkaan viikatemiehen, haluan olla täällä. Rakkaiteni kanssa.

HeiniE