… ja vähän päälle.

Elämämme on ollut melkoista. Syömistä, nukkumista tai ainakin sen yrittämistä, sylittelyä, vaunuttelua. Tarpeisiin vastaamista, uusiin vaiheisiin totuttelua, tiedon hakemista. Huolta, iloa ja onnistumisia.

Vauvan syntymä ja sitä seurannut aika on ollut lyhyesti tiivistettynä järkytys. Vaikka kuinka olin hakenut tietoa raskausaikana, tuli moni asia silti täysin yllätyksenä. Riekaleinen, olematon unirytmi, syömisten tiheys. Se, miten erilaisia eri tarpeiden viestit, itkut, voivat vauvalla olla. Ja nyt myös se, miten nopeasti vauvat kasvavat!

Asuuko meillä enää vastasyntynyttä?

Vauvamme hymyilee, naureskelee ja ottaa paljon kontaktia. Hän syö toisinaan yöllä vain kerran tai kaksi, mikä on hui-ma (huima!) muutos kuukauden takaiseen, jolloin yösyömisiä saattoi hyvin olla edelleen tunnin parin välein. Hän kannattelee jo hieman päätään ja haluaisi kovasti tarttua leluihin. Osaa heijata itselleen vauhtia sitterissä, minkä katselu on sydäntä sulattavaa. Ilmoittaa väsymyksestään uudenlaisella, kiukkuisella itkulla.

Tyttömme on aivan omanlaisensa, upea persoona. Kaunis, suloinen, herkkä, suoranainen ihme.