Ei mitään hätää

Sanat, joita toistelen itselleni ollessani yksin ja yrittäessäni jälleen koota itseäni. Kuiskailen niitä itselleni välillä hiljaa ääneen, välillä mielessäni. Hengittelen. Teen parhaani juurruttaakseni itseni tähän hetkeen; siihen, ettei juuri nyt ole mitään hätää, vaikka voimat ovat lopussa, vaikka olen surullinen ja toivoton tulevan suhteen.

Aikaa on kulunut. Pian tulee vuosi siitä, kun jätimme ehkäisyn pois ja annoimme mahdollisuuden sille, että elämämme muuttuisi. Vuosi siitä, kuin valitsin apteekin hyllyltä sydän innosta ja jännityksestä lyöden ensimmäisen paketin raskausajan vitamiineja. On kulunut yli vuosi siitä, kun kävin viimeksi toimistolla töissä, ja näin ystäviäni ilman rajoituksia tai taka-alalla häilyviä pelkoja koronatilanteesta. Vauvahaaveen tiedostamisesta tulee itselläni kesällä täyteen kaksi vuotta.

Viime kesän jälkeen päätimme, että kun mitään ei ole tapahtunut, nostamme perheellistymisen prioriteettia ja alamme yrittää aktiivisesti. Keskenmeno sattui kohdallemme tuosta hetkestä muutamia kuukausia myöhemmin. Samaan aikaan loppuvuoden pimeys ja pahentunut koronatilanne tulivat ikävään saumaan, että menetimme – muiden tavoin – myös mahdollisuuden elää vastoinkäymisistä huolimatta sellaista elämää, jota elimme ennen: Kävimme ulkona, tapasimme ystäviä, istuimme ravintoloissa. Vietimme aikaa aamupäivän brunsseilla seurustellen, välillä tanssimme yömyöhään. Minulla oli usein mekko päällä. Nauroimme, itkimme. Välillä haaveilimme tulevasta, välillä emme miettineet elämää minuuttia pidemmälle. Elimme.

Kävin kaksi viikkoa sitten lääkärillä erikoisen vatsakivun takia. Lääkäri totesi gynekologisessa ultraäänitutkimuksessa kaiken näyttävän hyvältä ja kertoi, että kiertoni olisi tässä kuussa tavallista pidempi. Hän ennusti ovulaation muutamien päivien päähän, ja tämä vahvistui käyttämäni ehkäisysovelluksen havaittua lämmönnousun vuorokausi lääkärin ennusteen jälkeen. Hyödynsimme kyseisen ajankohdan tehokkaasti ja nyt elän jälleen näitä pitkiä epätietoisuuden päiviä. Edellisestä raskaudesta poiketen mitään oireita ei ole nyt ollut, joten toivon ylläpitäminen on hyvin haasteellista.

Toivon silti, että vielä joskus uusi sivu kääntyisi. Samalla huomaan kuitenkin, että erityisesti väsyneenä saatan pohtia sitä, kuinka (näennäisesti) helppoa ja yksinkertaista elämä voisi olla, jos en olisi koskaan alkanut haaveilla perheellistymisestä, ja viettäisin aikaani edelleen saman tutun, (näennäisesti) huolettoman kaavan mukaan. Viimeinen vuosi on opettanut paljon ja olen kokenut tunteita, joita en aiemmin tiennyt olevan. Näihin ajatuksiin liittyen mieleeni nousi tämä ihana Tommy Tabermannin runo:

Jotta pääsisi perille
on eksyttävä tieltä

Joka pääsee perille
oppii
että hetken kuluttua
on taas jatkettava matkaa

Joka ei koskaan
putoa raiteilta
ja mene rikki
jatkaa aina samaa rataa
ja on turvassa
suurelta murheelta
ja suurelta onnelta.