Identiteetin muutos

Viimeiset kuukaudet ovat saaneet minut pohtimaan, tulisiko minun perua sanomiseni karmasta ja universumin olemassaolosta. Voin vain todeta, että tämä vuosi on ollut musta, ja elämän karmea kääntöpuoli on konkretisoitunut tavoilla, joita en ole uskaltanut edes pelätä.

Alle kuukausi viimeisen kirjoituksen jälkeen perheeni tässä ajassa elävien jäsenten määrä väheni yhdellä, kun yksi meistä totesi, ettei tämä elämä olekaan häntä varten. Ei ollut tulevaisuutta, mihin uskoa. On sanomattakin selvää, että tätä en osannut odottaa, tähän en osannut varautua. Taas uusi haaste, jonka elämä heitti eteen – tosin tällä kertaa haaste oli melkoinen, suorastaan massiivisen suuri. Tunnen suurta, traumaan sekoittuvaa surua, ikävää, järkytystä ja tyhjyyttä. Samalla tunnen kuitenkin myös rakkautta ja rauhaa siitä, että viime kuukaudet ovat selkiyttäneet oman elämän arvoja ja prioriteetteja tavalla, joka ei olisi ollut mahdollista ilman tätä kriisiä. Olen ikäänkuin palannut perusasioiden äärelle.

Nyt on syksy. Kulunut kesä oli lämmin, aurinkoinen, suorastaan irrallaan kaikesta, loputtoman tuntuinen. Mutta niin siinä kävi, että sekin lopulta päättyi, niin kuin asioilla on elämässä näköjään tapana päättyä. Kuulas ilma, väriloisto ja lintuaurat ovat konkretisoineet sen, että aika kuluu, menee eteenpäin.

Lapsettomuuskriisi ei ole kadonnut tapahtuneen alta mihinkään. Olen kaiken ohessa omaksunut hiljalleen identiteettiini sitä, mikä tietoihini kirjattiin ollessani hiljattain yhteydessä terveysasemalle – mitä en olisi ikinä uskonut, että siellä tulisi lukemaan. Hedelmättömyys. Lapsettomuushoitojen tarpeen arvion ensikäynnille on varattuna aika kolmen viikon päähän. Vaikka pettymys korventaa sisintäni ja ajatus hoitoihin hakeutumisesta tuntuu äärimmäisen raskaalta, luo se samalla myös varovaisen toivonkipinän, ikään kuin vaihtoehtoisen polun nykyisen rinnalle: Olisiko pian aika kääntää sivua?