Viime viikot ovat olleet aaltoilevia. Välillä jaksan olla optimistinen, kävellä ulkona ja ihailla maasta puskevia kukannuppuja, kun taas toisinaan pelkästä työpäivästä selviytyminen tekee tiukkaa. Huomaan olevani myös todella väsynyt. En väsynyt tavalla, joka seuraa huonosti nukuttua yötä, vaan oikeasti väsynyt, ehkä jopa uupunut. Viimeiset vuodet ovat olleet kuormittavia monellakin saralla ja tietyllä tapaa nyt ilmaantuneet pettymykset perheellistymisen saralla ovat tainneet olla se piste i:n päälle – se viimeinen tippa, jonka myötä vesilasi läikkyy yli.

Kuuntelen parhaillaan loistavaa Eeva Kolun teosta Korkeintaan vähän väsynyt. Päätin aloittaa äänikirjan kuuntelememisen ystävän suosituksesta hetkellä, jolloin ahdistus oli jälleen vallannut mieleni ja ulospääsyn löytäminen tilanteesta tuntui vaikealta. Lähdin rantaan kävelylle napit korvissa, ja kevätauringon hiljalleen laskiessa oivalsin, että myös minä olen suorittanut paitsi elämääni, erityisesti tätä perheellistymistä. Olen ollut aina tyyppi, joka saa kiksejä nähdessään asioiden etenevän. Oli kyseessä työ-, sisustus- tai remonttiprojekti, olen nauttinut siitä, että näen työni tuloksen ja saan tunteen siitä, että näkemäni vaiva on palkittu. Syynä surun ja katkeruuden tunteille onkin ennen kaikkea se, että olen kokenut, että koska olen saanut aikaan näin ja näin paljon asioita ja suunnitellut elämäni näin hyvin, nyt minulla on oikeus perheellistyä, aivan kuten kaikilla muillakin. Nyt on aika hyvälle karmalle. Kaikki on mietitty ja järjestelty valmiiksi.

Universumi on sen minulle velkaa.

Ja kun asiat eivät ole edenneet toivotusti, onkohan universumilla jotain minua vastaan?

Jälleen kerran saan kiittää kirjallisuuden olemassaoloa. Ymmärsin nimittäin, että ensinnäkään sellaista asiaa kuin karma ei ole olemassa. Universumi mitä todennäköisimmin on olemassa, mutta sillä tuskin on valtaa (tai edes intressiä) vaikuttaa sellaiseen asiaan kuin minun raskautumiseni. Toiseksi oivalsin, että olen lopulta ihan hyvä ihminen, joka ansaitsee hyviä asioita. Perheellistyminen on antanut odotuttaa itseään, mutta toisaalta kaikki asiat eivät elämässä suju ennalta määritellyn aikataulun mukaan. Oikeastaan hyvin harvojen asioiden kanssa käy niin.

Lisäksi olen hyväksynyt oman väsymykseni. Teen siis parhaani sen eteen, että lasken vaatimustasoani ja keskityn uusien aluevaltausten sijaan siihen, että alan voida henkisesti ja fyysisesti paremmin. Elämän on tärkeää olla pääosin mukavaa ja tuntua hyvältä riippumatta siitä, onko minulla perhettä vai ei.

Nyt aion ottaa siis muutamia varovaisia askelia kohti arkea, jossa ajatuksissani on sijaa muuhunkin kuin siihen, mikä kierron vaihe milloinkin on meneillään.

Ihanaa, levollista, lempeää kevättä kaikille ♥