Odotuksia, haaveita. Sitä vuosi 2020 piti sisällään kaikesta koronaan liittyvästä stressistä huolimatta. Odotuksia ja haaveita siitä, että maailmalla vellovasta arvaamattomuudesta ja ikävistä tapahtumista huolimatta omassa elämässäni voisi tapahtua jotakin positiivista.

Loppuvuodesta koitti vihdoin aika, jolloin päätimme antaa mahdollisuuden perheen perustamiselle.  Olimme olleet asialle avoimia jo aiemmin, mutta häiden jälkeen tuntui luontevalta alkaa seurata kiertoja ja hedelmällisimpiä päiviä. Olin odottanut hetkeä miltei 1,5 vuotta, joten olin asiasta innoissani. Muistan vieläkin hetken, jolloin kesken juoksulenkin mieleni valtasi ajatus, joka oli pelkkää onnea, aurinkoa, innostusta: Nyt. Nyt se vihdoin saa tapahtua. Nyt se ehkä tapahtuu.

Viikko oletetun ovulaation jälkeen havahduin hämmentäviin oireisiin, kun olin yllättäen eräänä iltana täysin loppu ja erikoisen vatsakivun kourissa. Aamulla havaitsin, että yön aikana oli tullut pieni määrä verenvuotoa, joka viimeistään vahvisti käsitystäni siitä, että kyllä – kiinnittyminen oli tapahtunut tai tapahtumassa. Kaksi päivää tuon hetken jälkeen tein ensimmäisen positiivisen raskaustestin.

Rehellisesti sanottuna ensimmäisiä ajatuksiani olivat yllätys ja järkytys. Olin toki myös iloinen ja innoissani, mutten kuitenkaan täysin varautunut siihen, että kaikki voisi käydä niin nopeasti. Tuntui jopa hieman siltä, että kehtaanko kertoa kysyttäessä, miten luontevasti kaikki meni. Muutaman päivän asiaa sulateltuani alkoivat ensimmäiset selkeät oireet: rintojen kipeytyminen, mielialanvaihtelut ja pieni jomotus alavatsalla.

Innostus päättyi kuitenkin pian huoleen ja suureen pettymykseen, kun rv6 alkanut verenvuoto todettiin täydelliseksi keskenmenoksi rv7 alkaessa. Sairaalasta kotiin päästyäni peruin varatut ultra- ja neuvola-ajat, otin lasin viiniä ja soitin äidille. Tuolloin päätimme mieheni kanssa, että odotamme yhden kierron ennen uutta yritystä.

Tästä hetkestä on kulunut nyt aikaa pian puoli vuotta. Joka kuukausi huomaan mielialani laskevan ja alkavani jo valmistautua taas uuteen pettymykseen. Tässä kummallisessa välitilassa eläessä tuntuu siltä, että elämä pyörii pääosin vain tämän asian ympärillä. On vaikea suunnitella mitään, vaikea asennoitua tulevaan, vaikea keskittyä oikein mihinkään. Välillä olen myös huomannut järkytyksekseni, että tunteet, jotka eivät ennen kuuluneet elämääni – kateus, katkeruus, välillä jopa viha ja suuttumus – ovat alkaneet rantautua ajatusmaailmaani. Varsinkin nyt, kun tuntuu siltä, että valtaosa lähipiiristäni on joko raskaana tai pienten lasten vanhempia.

On melkein huvittavaa katsoa elämää taaksepäin miettien, kuinka naiivi sitä onkaan ollut ajatellessaan, miten helposti kaikki voisi tapahtua. Samalla tiedostan hyvin myös sen, että puoli vuotta ei ole aika eikä mikään yrittää. Tunnenkin valtaisaa empatiaa ja haluan lähettää suuret tsempit ja myötätuntohalit kaikille asian kanssa painiskeleville.

Voi kumpa. Kumpa. Tulisipa hyvää onnea. Tulisi kevät ja pääsisi siirtymään eteenpäin. Toivon sitä itselleni, ja ihan kaikille muillekin.