Viime postauksen hyvät tuulet ja talvinen aurinko ovat saaneet vastapainokseen sittemmin myös turhautumista, ärsytystä ja stressiä. Lähipiiriimme ja somemaailmaan on mahtunut useita raskausuutisia, ja vaikka muiden onni ei todellakaan ole meiltä pois, korostaa se kuitenkin sitä, että oma tilanteemme ei ole pian kahdessa vuodessa muuttunut mihinkään suuntaan. Emme ole päässeet eteenpäin, olemme edelleen lähtöruudussa. En myöskään koe, että asiaa auttaa se, että sitä kuulee toistamiseen lääkäreissä, kuinka hyvältä kaikki näyttää. Jos kaikki tosiaan olisi niin hyvin, eikö jotain olisi pitänyt jo tapahtua?

Kävin tällä viikolla taas ultrassa. Letrozolien ansiosta vasemmalla puolella nähtiin kaksi n. 13mm follikkelia, joten ovulaatiota ennustetaan ensi viikolle. Aloitan siis piakkoin ovulaatiotestit ja nyt toivotaan, että kaikki menisi hyvin ja tällä kertaa pääsemme inseminaatioon asti. Tämä taitaa olla nimittäin viimeinen kerta yksityisellä klinikalla ennen julkiselle puolelle siirtymistä, missä keskusteluun nousee mitä todennäköisemmin myös IVF.

Lääkärimme oli sitä mieltä, että inseminaatioita kannattaisi tapauksessamme tehdä neljästä kuuteen kertaan, jonka jälkeen onnistumisprosentti ei tutkimusten mukaan enää nouse. En kuitenkaan voi sille mitään, että oma uskoni onnistumiseen alkaa olla aika vähissä. Jatkuvat pettymykset ovat saaneet minut uskomaan, että tilanne ei tule tästä muuttumaan, ja kun onnistumisia ei ole tullut, huomaan myös pelkääväni toivon ylläpitämistä. Ihmeitä kyllä tapahtuu, mutta näköjään ei meille. Vuoristorata on mielessäni ikään kuin tasaisempi, kun rajaan sieltä ne ”hyvät huiput” pois. Tämä toki syö motivaatiota myös hoitoihin, kun väkisinkin huomaan välillä ajattelevani, miksi edes teen tätä. Miksi annan itsestäni niin paljon – mielenrauhaa, voimavaroja, aikaa, rahaa, uskoa – johonkin, mihin ne näyttävät vain katoavan antamatta minulle mitään takaisin.

Tässä sitä kuitenkin ollaan, koska tiedän, että jos peräännyn ja luovutan, tulen aina miettimään, mitä jos.