Tummia vesiä

Ei ole tietoa siitä, milloin hoidot käynnistyvät. Tiedustellessani asiaa klinikalta he totesivat, ettei heillä ole kristallipalloa. Selvä juttu, kiitos tiedosta, hei.

Hetki, jolloin istuin maaliskuun alkaessa junassa tuntien viimeisen kahden vuoden aikana kokemistani tunnetiloista vahvasti poiketen sellaista kummallista keveää oloa, tuntuu lipuvan koko ajan kauemmas. Kuinka naiivi olinkaan ajatellessani, että minulle voisi käydä hyvin. Että kaikki menetykset, suru ja pettymykset voisivat joskus väistyä. Jäädä taakse.

Koen, että julkisen puolen ensikäynnin myötä oli vaarallista saada toivoa. IVF-hoitoja varten kirjoitetut reseptit tuntuivat ikään kuin lupaukselta jostakin uudesta mahdollisuuksientäyteisestä sivusta, jonka pääsemme pian kääntämään. Jossa todennäköisyydet onnistumiselle ovat IUI-hoitoihin verrattuna ihan eri luokkaa, kuten meitä on useampi lääkäri rohkaisevasti muistutellut. Nyt, kun minulle annettu toivo on jälleen kerran viety pois, on tämä näköalattomuuden tunne pohjattoman syvä. Hieman huolestuttava ja pelottavakin.

En ole tällä hetkellä, tai enää, siinä tilassa, että jaksaisin yrittää ymmärtää syitä milloin millekin takaiskuille. Onko liikaa pyydetty, että saisin joskus elää elämää, joka ei ole kyllästetty jatkuvalla ahdistuksella, pelolla ja toivottomuudella?