Tähtipölyä

Interstellar on iso elokuva. Niin iso, että sille ei riitä pari tuntia tai muutama hassu ulottuvuus, oikeastaan ei edes tämä galaksi. Ei sillä, että muiden muassa Inceptionin ja Yön ritarin kynäillyt Christopher Nolan olisi ennenkään pikkupuuhastelusta perustanut. Jo elokuvan lähtöasetelma on perusavaruusscifiä kauaskantoisempi: epäonnisen tutkimusmatkan tai maapallon pelastamisen sijaan, tai lisäksi, ollaan perustamassa intergalaktista siirtokuntaa ilmastonmuutoksen korventamalle ihmiskunnalle.

Skarppi Anne Hathaway ja avaruusmatkaillessaankin ikiruskettunut Matthew McConaughey johtavat salaista tutkimusretkeä jonnekin mustien aukkojen tulle puolen. Juonen sivupoluissa ei aina ole helppo pysytellä kartalla, mutta ei sen niin väliä. Onhan madonrei’istä matkustaminen nyt nimittäin siistiä, ja sitä sopisi ehkä miettiä enemmänkin kannattako ihmiskuntaa siirtää vielä uusiakin planeettoja tärvelemään.

Ihan kiinnostavienkin kysymysten alla kytee kuitenkin melkoisen pompöösi sentimentaalisuus. Kaikessa mahtipontisuudessaan Intestellar ottaa itsensä kovin tosissaan ja lipsuu tunnetasolla helposti teennäisen puolelle. Matthew McConaugheyn itkuraivaroidessa läpi, öhöm, aikatilajatkumoiden joutuu jo vähän vääntelehtimään myötähäpeän kourissa. Harmi, sillä on tässä hyvääkin: Jessica Chastain ja monta muutakin mainiota sivuosasuoritusta, esimerkiksi.

Maailmanselitysvimmassaan Interstellar tuo mieleen Terrence Malickin elokuvat – ja oikeastaan myös viljapelloilla (okei, maissipelloilla) viipyilevässä visuaalisuudessaan. Selviä vertailukohtia ovat myös 2001: Avaruusseikkailu ja tietenkin Gravity, joka mielestäni pesee Interstellarin dynaamisuudessa ja näyttävyydessä. Saa nähdä onko tälle samanlaista Oscar-sadetta luvassa.