Nuori kapinallinen

Oijoi! Vuosi sen kun paranee paranemistaan, ainakin leffaelämysten puolesta. Xavier Dolanin Mommy on nimittäin valloittava. Kanadan oman ihmelapsen kyvyt käyvät leffa leffalta kiistämättömämmiksi. Jos satut kärsimään minkään sortin ikäkriisistä, ei kannata ainakaan miettiä sitä, että kaveri on 25 ja julkaissut juuri viidennen pitkän elokuvansa. Dolan on ilmeinen luonnonlapsi, vimmaisen luomisvoimainen sellainen. Mihinkään kouluihin ei ole tuhlattu aikaa, mutta Cannes-pysti jo on takataskussa ja elokuvaväki polvillaan.

Jonkinlaisia luonnonlapsia ovat myös Mommyn päähenkilöt, säpäkkä yksinhuoltaja Diane ”Die” Després ja hänen laitoksesta toiseen seilaava, melkoisilla adhd-ylikierroksillä käyvä teini-ikäinen poikansa Steve, joka vilpittömän sympaattisen vastapainoksi on myös väkivaltainen ja kykenemätön hallitsemaan tunteitaan. Äidin ja pojan kiintymyssuhteessakin on ehkä vähän häikkää, vihjataan. Rakkautta ei silti puutu, eikä toivoa paremmasta. Sitten kahdesta tulee kolme, kun joukkoon liittyy selittämättömästä ahdistuksesta kärsivä naapurin rouva, joka herttaisuudellaan tasapainottaa räävittömän kaksikon menoa.

Jonnekin Quebecin lähiöön (käsittääkseni) sijoittuvan tarinan ylevöittää simppelistä sosiaalirealismista Dolanille ominainen, hengästyttävä energia ja tyylitaju, joka ulottuu visuaalisesta kekseliäisyydestä musiikkivalintoihin. Elokuvan energiasta on kiittäminen myös pääosassa protonimyrskyn lailla säteilevää Anne Dorvalia. Lopputulos on intensiivinen, tosi ja sydämeenkäypä: jos tämä ei yhtään liikuta, ei sitten mikään. Die ja Steve elävät täysillä, tunteella ja anteeksipyytelemättä. Jos tekee mieli pysäyttää liikenne tai hoilata täysillä Céline Dionia, niin tehdään. Vihatkaa tai rakastakaa, on ne change pas.