Rakkautta ennen keski-ikää

Mainiossa Rakkautta ennen keskiyötä -uutukaisessa on suloisen jälleennäkemisen tuntu. Täysi-ikäiseksi kasvaneen Rakkautta-trilogian viimeisin sukeltaa syvälle parisuhteen solmukohtiin, suoraan ja kainostelematta. Harvemmin tulee vastaan elokuvia, joissa suhde-elämää suomitaan arkisella tasolla, mutta silti syvällisesti, sekoittamatta pakkaan draamattisia juonenkäänteitä tai mukavekkuleita lemmenleikkejä. Richard Linklaterin Kreikan auringossa kylpevä päätösosa on elämänmakuinen, ilmava ja kepeäkin, ainakin päällisin puolin. Humoristisiahan Jessen ja Celinen välillä eeppisiksi kasvavat kinat älyttömyydessään ovat – ja samalla niin tuttuja ja juuri siksi piinaavan rasittavia.

Julie Delpyn tunteikkaan ranskattaren ja Ethan Hawken vilpittömän amerikkalaisen romantikon debateissa käydään jälleen läpi klassiset kulttuurienväliset kahinat sekä tutut sanaharkat miehen ja naisen rooleista. Ja vähän päälle. Oikeastaan kokonaan kahden kahden ihmisen välisiin keskusteluihin perustuva elokuva pitää jännitteensä alusta loppuun, kuten edellisetkin osat. Siitä huolimatta, että romantiikkaa uutukaisessa tuntuu olevan vähemmän – tai ehkä se on vain muuttanut muotoaan.

Keski-ikää omien sanojensa mukaan lähentelevät, kouluikäisten lasten vanhemmiksi kypsyneet Jesse ja Celine tuntuvat yhtä läheisiltä kuin ennenkin, ja on pakko uskoa, että näyttelijät ovat ladanneet rooleihin paljon itseään. Delpyn lanteet ovat leveämmät ja Hawken kasvot uurteikkaammat, mutta samalla kokemusta ja perpektiiviäkin on enemmän. Noh, tavallaan. Loppujen lopuksi samojen sisäisten konfliktien painiskellaan edelleen, mitä nyt välillä vyörytetään ne parisuhteen niskoille. Rakkautta ennen keskiyötä on elokuvaa, mutta samalla tunnistettavan totta. Liikoja spoilaamatta, pureskeltavaa jäi. Saturomantiikka on lapsille, ever after pitkämielisille.