Paheiden pesässä

Sarjassamme pessimistin elämänohjeita: on aina parasta olla odottamatta liikoja. HBO:n True Detectiven ykköskausi mietitytti hetken, mutta kurvasi pian takavasemmalta ja löi kaikki ällikällä. Matthew McConaugheyn ja Woody Harrelsonin välisessä kemiassa oli sellaista mustaa magiaa, joka kietoi katsojan sormensa ympärille. Kaliforniaan sijoittuva kakkoskausi taas on vuoden odotetuin TV-tapaus, ja täytyy sanoa, ettei käy sarjan kynäillyttä Nic Pizzolattoa ollenkaan kateeksi. Miten tästä voisi muka pistää paremmaksi?

Onneksi season 2 on oma itsenäinen juttunsa, jolla ei päällisin puolin ole paljonkaan yhteistä ensimmäisen kauden kanssa. Paitsi tietysti nimi, ja ne odotukset. Korruptoituneen pormestarin murhan yhteen heittämät sielut ovat tälläkin kertaa viinaanmeneviä ja muuten vain synkeitä tyyppejä, mutta päähenkilöitä on dynaamisen duon sijaan oikeastaan neljä. Colin Farrellin etsivä rasvaisine hiuksineen ja cowboybootseineen saa vetoapua Rachel McAdamsin päästä varpaisiin aseistautuneelta tutkijalta ja Taylor Kitschin vähäsanaiselta moottoripyöräpoliisilta. Yllättävää kyllä Vince Vaughnin näyttelemä rikollispomo inhoine lepsuudenmuistoineen lienee hahmoista moniulotteisin, se jonka harteille voi kenties yrittää asetella eksistentialistisia kysymyksiä pohtineen Rust Cohlen viittaa.

Parin ensi jakson perusteella meno näyttää varovaisen lupaavalta. Farrell ja Vaughn eivät ole Harrelson ja McCounaughey, mutta eivät huonojakaan. Kalifornia on päällisin puolin vähemmän kiinnostava lokaatio kuin Louisiana, vaikka kakkoskausi johdatteleeekin ihan näppärästi Golden Staten hämäriin kiinteistöbisneksiin, prostitutioon, hippikultteihin, saastuttaviin tehdashikipajoihin ja loputtomiin mottooriteihin. Ykköskauden kaltaista napakymppiä tästä tuskin kehittyy, mutta kenties jotain muuta: samaan virtaan ei voi astua kahdesti. On muuten pakko kehua vielä erikseen hienoa alkutekstijaksoa, jonka kruunaa Leonard Cohenin mörinä. Kurkkaa Wiredin juttu aiheesta täällä.