Polkuja

Huippusarjan jälkeinen tyhjyys. Parhaiten tähän kinkkiseen ensimmäisen maailman ongelmaan auttaa tietysti uusi addiktion kohde, mutta se on joskus helpommin sanottu kuin tehty. Kaikki hokivat vielä näin vuosienkin päästä, että Breaking Bad on loistava. Ei vain tullut tartuttua siihen. Kunnes sitten viimein tuli, ja niinhän se oli. Hitto mikä sarja ja hitto mitkä näyttelijänsuoritukset.

Sydämet sulattavaa antisankari Jesse Pinkmania eli Aaron Paulia voi onneksi ei-niin-häävien leffaroolien jälkeen ihailla esimerkiksi HBO:n The Pathissa. Ei se mikään Breaking Bad ole, mutta hyvin näytelty tämäkin. Alku lupaa dramaattista uskonlahkoahdistusta, mutta lopulta meno on suhteellisen hienovaraista. The Pathin päältä päin leppoisaa hippiliikettä muistuttavan new age -kultin oppeihin on lainattu aineksia sieltä sun täältä, erityisesti skientologiasta. Meininki on vanhaa tuttua: epäilyksiä ei sallita, ulkopuolisia vältellään ja lähteneet suljetaan lopullisesti ulkopuolelle. Tai kenties vieläkin pahempaa.

En tiedät ovatko Paulin vaiheiluntuskissaan symppis lahkoperheenisä Paul ja edelleen järjettömän söpön Michelle Monaghanin näyttelemä Sarah lopulta ihan kaikista uskottavin pariskunta, mutta heidän ongelmansa ovat uskonkriiseistä huolimatta aika yleismaailmallisia. Miten selvitä parisuhteesta ja teini-ikäisten lasten vanhemmuudesta? Miten suhtautua epäilyksiin siitä onko rakentanut elämänsä oikein vai onko juttu mennyt ihan metsään? Miten tietää kulkeeko oikeasti omaa polkuaan vai toteuttaako vain ympäristön toiveita?

Epäileminen kuuluu elämään ja ihmisyyteen, ja sokean uskon vaatiminen onkin The Pathin ”liikkeessä” pervesseintä. No, ehkä lahkon itsenimitetyn johtajan yöllisten hommien lisäksi. Vahvimmin on aina syytä epäillä sitä pomoa, tieteilijää, presidenttiä, pappia tai ihan mitä tahansa, joka satavarmasti tietää miten on asiainlaita. Sitä jyrää, jonka kanta on lopullisesti lukittu. Ei muttia.