Rosoisen kiihkeä kujanjuoksu

Perjantaina ensi-iltansa saaneen Good Timen perusteella voi päätellä ainakin kaksi asiaa: yhdysvaltalainen indie lienee hyvissä voimissa ja Robert Pattinsonissa on potentiaalia paljon muuhunkin kuin vampyyrina kimaltelemiseen. Ei sillä että siinäkään välttämättä mitään vikaa olisi.

Ohjaajaveljekset Benny ja Josh Safdie ovat ainakin minulle ennestään tuntemattomia, mutta potentiaalia on eittämättä heissäkin. Benny Safdie myös näyttelee toisen pääosan, kadun varjoisempaa puolta kulkeneen veljesparin altavastaajaa, kehitysvammaista Nickiä. Pattinsonin isoveli Connie on katuälyllä pärjäävä nilkki, joka taistelee systeemiä vastaan ja pitää veljensä puolia omalla, aggressiivisella tavallaan. Tai kuvittelee pitävänsä, sillä jokainen veljen parhaaksi perusteltu teko kiihdyttää epätoivoista kujanjuoksua ja sotkee mukaan lisää sivullisia.

Nimen vihjaamaa good timea tarinassa ei ole kellään, mutta elokuvassa on hyvä rytmi ja nuhjuisen kiihkeä, rosoinen tunnelma. Vibassa on vähän jotain 70-lukulaista ja Pattinsonin tilalle voisi kuvitella vaikkapa nuoren Robert de Niron. Itsensä Connie samaistaa kenties ihmisistä poiketen lojaaleiksi mieltämiinsä koiriin, ja siitä erityisesti lopun nurkkaan ajettu, harottavien hiusten välistä pälyilevä katse muistuttaakin. Kaikki ovat siellä missä pitääkin, ja se paikka on pohjalla.