Tyttöjen välisestä ystävyydestä
Nappasin aikoinaan Gillian Flynnin Sharp Objects -dekkarin matkaseuraksi, kärvistelin lentokoneessa lukiessani ja mietin, että tästäpä tulisi todella kylmäävä elokuva. Juuri sellainen, jonka ällöttävän painostava tunnelma syntyy pikkukaupungin näennäisen ystävällisyyden ja pinnan alla jatkuvasti kuplivan väkivallan välisestä jännitteestä.
Elokuvan sijaan saatiinkin kenties jotakin vielä parempaa: viimeksi päältä päin kepeällä Big Little Liesilla vakuuttaneen Jean-Marc Valléen HBO:lle ohjaama hieno TV-sarja. Edes kirjan lukeminen ennalta ei oikeastaan haittaa, sillä Amy Adamsin tähdittämä sarja onnistuu yllättämään ja tavoittamaan ihan omanlaisiaan sävyjä. Helteisen seepiaisissa väreissä kuvatussa, hitaasti auki keriytyvässä mysteerissä on jopa jotain True Detectivestä muistuttavaa; psykologista silmää, tomuisia syrjäteitä ja irrallisuuden tunnetta, kenties.
Siinä missä True Detective oli eittämättä miehinen, Sharp Objects (Teräviä esineitä) kiertyy tyttöyden ja naisten välisten valtasuhteiden ympärille. Sellaisten, jossa kauneus on käypää valuuttaa, maine sosiaalista taiuturuutta vaativa peli ja sukupuolen oikeanlainen esittäminen avain joukkoon kuulumiseen. Kaikki tämä tuntuu kontekstissaan uskottavalta vaikkakin korsetin lailla kuristavan vanhanaikaiselta, ja sitä se onkin. Sarjan naisten henkinen elintila on niin ahdas, että väkivalta tihkuu pintaan sieltä mistä pystyy.
Nautittavaa Valléen sarjassa on myös soundtrack sekä tapa käyttää musiikkia: se sekä suojaa että hukuttaa, peittää että paljastaa. Jokainen jakso alkaa eri tunnuskappaleella, kunnes tarinan päät viimein kuroutuvat yhteen. Kokonaisuudessaan synkkää, mutta kaunista.