Parasta ennen

Ansaitusti pieneksi ilmiöksi kasvanut Tyhjiö on juuri sitä, mitä suomalaiseen elokuvaan tarvitaan lisää. Mielellään niin pian ja paljon kuin mahdollista. Aleksi Salmenperä, Tommi Korpela, Laura Birn ja muut joutuivat tarttumaan toimeen ilman Elokuvasäätiön tukea, mikä ehkä kertoo jotakin rahoituskäytäntöjen jähmeydestä tai siitä, minkälaisia elokuvia kotimaisen yleisön arvellaan haluavan katsoa. Oli miten oli, Tyhjiö on paitsi raikas tyylikokeilu, myös samastuttava satiiri etuoikeutetun nykyihmisen loputtomasta valinnanvapaudesta, joka väistämättä johtaa riittämättömyyden tunteeseen, parisuhdepettymykseen ja luovaan (itse)tuhoon. 

Elokuva- ja kustannusalaa ja ylipäätään suomalaisittain pientä luovaa luokkaa möyhivän elokuvan voisi kenties nähdä myös varsin sisäänpäin lämpiävänä projektina. Näyttelijät esittävät kovasti itsensä kaltaisia näyttelijöitä, ja taiteilijuuden syvintä olemusta tongitaan huolella, mutta onneksi riittävän itseironisesti ja usein kammottavan hauskasti. Tyhjiöllä on sanottavansa myös tutuista sukupuolistereotypioista, kuten miesneromyytistä ja naistaiteilijoiden (vai ihan vaan naisten?) parasta ennen -päivämäärästä. 

Absurdia mustaa komediaa saadaan aikaiseksi esimerkiksi epämääräisesti ”merille menemisestä” unelmoivan ja napanöyhtäänsä loputtomasti tuloksetta kaivelevan kaupunkilaiskirjailijan sekä Koskenkorvalla hidasta itsemurhaa tekevän, mutta tasaisen tuotteliaan eräjormakirjailijan miehekkäästä kohtaamisesta pohjoisen hangissa. Vielä kitkerämpää huumorintapaista kaivetaan Hollywoodin unelmatehtaasta ja naisnäyttelijöiden arjesta, jossa vauvamahat, imetys tai ylipäätään elämä ei edelleenkään sovi käsikirjoitukseen.